Mikä on tämä levottomuus joka valtaa mieleni yhä uudelleen? Tänäänkin. Uskon sen olevan yleinen aikaamme vaivaava virus.
Vitaalitanssikouluttajani Patricia kiertää ympäri maailmaa kouluttamassa, hänen kysyessään mitä ihmiset eniten toivovat, vastaus on tänä päivänä aina maasta riippumatta: vapautta. Vapautta? Tässä maailman tilanteessa jossa meille eurooppalaisille kaikki on mahdollista. Olemme niin vapaita kuin olla voi. Meillä on sananvapaus, henkemme ei ole uhattuna, meillä on yltäkylläisyyttä ja tekniikkaa vaikka muille jakaa, ja kuitenkin juuri se on sana, joka kuvaa kaipauttamme parhaiten.
Mistä haluamme olla vapaita? Minulle vapaus merkitsee oman kutsumukseni täyttämistä, sitä miksi olen tänne maan päälle syntynyt. Minulle se on ohjata vitaalitanssin kautta ihmisiä myötätuntoon ja rakkauteen, erityisesti itseä ja automaattisesti sitä kautta muita kohtaan. Mutta mistä sen sellaisen löytää, oman kutsumuksensa? Miten se on mahdollista, kun herätyskello soittaa klo 6.30, jotta kerkiää keittää kahvit ja käydä suihkussa ennen kuin pitää herättää lapset ja huolehtia, että kaikilla on kaikki tavarat mukana, läksyt varmasti tehtynä ja kuunnella vielä aamulla mahdollisesti harmituksen, että koulussa ei löydy parasta kaveria ja kuinka suuri kaipuu sille on. Räntäsateessa kahta lasta kouluun ja tarhaan heittäessä, ja koko ajan kännykästä aikaa vilkuillessa, kun itse on jo myöhässä päivän ensimmäisestä kokouksesta – ja kun sinne päätyy, niin saa kuulla vanhemmilta naisilta nuhtelua, kuinka olisi hienoa, jos kaikki olisivat ajoissa!
Palaveriin lapseni soittaessa, että odottavat ambulanssia, koska kaverin päässä on reikä, ja kollegojen odottaessa minun jatkavan palaveria kuin ei mitään, minulle riittää. Näin alkoi minun matkani kohti omaa kutsumustani. Se oli tarpeeksi suuri ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä. Se on se sisäinen äänemme joka yrittää huutaa, mutta ei melulta saa ääntään kuuluviin. Sen kuunteleminen on minulle vapautta. Ja se että minulla on aikaa antaa. Antaa muille ihmisille. Sillä kaikki mitä annamme muille, annamme myös itsellemme.
Mutta matkamme ei ole tietenkään helppo, se on kivikkoinen ja huolen täyttämä. Sen läpi meistä mankeloituu myötätuntoisempia ja ehkä kärsivällisempiä ihmisiä. Voi tuntua mahdottomalta irtautua turvallisesta ja opitusta mallista, taloudellisesta turvasta tai niin monesta muusta asiasta, josta tuntuu mahdottomalta päästää irti. Mutta se ei ole. Vasta kun seinä tulee täysin vastaan, alkaa tajuaminen, että se mikä ennen on tuntunut niin kovin tärkeältä, on vain harhaa, kuten se opittu huolikin, jonka valtaan joudun itsekin aika ajoin. Me emme oikeasti tarvitse sitä hyvään elämään. Ja usein tajuaminen tapahtuu valitettavasti aika dramaattisten koettelemusten seurauksena, sairaus tai kuolema yleensä viimeistään saa aikaa muutoksen.
Mutta avaamalla sydämen ja uskaltamalla kohdata ihmisiä aidosti ilman opittuja roolejamme, voimme houkutella sisäisen äänemme kuuluviin. Ja vaikka sen viesti voi olla aika kaukanakin siitä, mitä tällä hetkellä pidämme tärkeänä tai oikeana elämässämme, sen kuuleminen tuntuu hyvälle. Siitä tietää, että sen viesti on totta. Lisäksi jos muut ympärillämme heijastavat meille takaisin äänemme olevan oikeassa, voimme kokea oikeaa puhdasta läsnäoloa ja iloa, vieläpä jakaa sen muiden kanssa. Tästä on kyse vitaalitanssissa.
Ilolla Minna Aurora