Minulla on hyvä ystävä, jolla on tapana sanoa asiat hyvin suoraan, mutta fiksusti yleensä vain omasta elämästään tai yleisaiheista. Hän ei rehellisyyden nimissä lyttää muita. Muistan hauskan tilanteen yhteisen työpaikkamme ruokalasta. Meitä istui kymmenisen virkanaista samassa ruokapöydässä lounastamassa ja juttelimme tavallisia arkiasioita. Ystäväni, Kirsi, heitti pöytään lukemansa tiedon: ”Tiesittekö, että joka neljännellä yli 35-vuotiaalla naisella on ollut sukupuolitauti. Meitä istuu tässä kymmenen, joten ainakin kahdella meistä. Minulla on ollut. Kelläs muulla?” Pöytään laskeutui hiljaisuus ja pienen vaivautuneen tauon jälkeen, joku pyyhkäisi aiheen ohi toteamalla: ”Juu, varmaan jossain porukoissa samalla ihmisellä monta kertaa… siitä ne tilastot vaan kertoo.” Keskustelu vaihtui helpottuneena turvallisempaan teemaan. Minua tilanne kiinnosti ja houkutus oli suuri lähteä hiukan kartoittamaan ryhmän rajoja aiheesta, mutta en sitä tehnyt. Seksuaalikasvatusta tehneenä aihe oli minulle kuin kaurapuuroa, arkista asiaa. Ymmärrän, että sihteerille tai insinöörille aihe voi olla kiusallinen lounaskeskusteluun.
Elämässä on tilanteita ja asioita, joista on vaikea kertoa kenellekään. Ihmiset peittelevät eri asioita. Rahavaikeudet, ihmissuhdeongelmat, addiktiot, mielenterveysongelmat, työttömyys, väkivalta ovat asioita, joita haluamme peitellä muilta, joskus pitkään itseltämmekin. Totuuden kohtaaminen on kipeää ja häpeä pelottava tunne. Itselleenkin on vaikea myöntää, millaiseen tilanteeseen on ajautunut. Vielä enemmän vaatii uskallus avautua toiselle ihmiselle, paljastaa itsensä, surunsa ja huolensa, osoittaa epäonnistumista ja heikkoutta.
Surullista on se, jos vaietessamme kasvatamme myös kuorta. Työnnämme vaikeat tunteet syvälle, ehkä jopa uskoen, että ne hautautuvat eivätkä palaa. Kovan kuoren kasvattaminen saattaa tehdä meistä vaativia muita kohtaan, tuomitsemme, vähättelemme muiden ongelmia. Ajatuksissamme emme anna muille mahdollisuutta saada tukea, ymmärrystä, koska oma häpeä on piilotettu ja alkaa ärsyttää, jos joku kertoo liikaa. Niin ei saa tehdä, koska pato aukeaa!
Tunteista vaikeimpia on häpeä, joka saa meidät sulkeutumaan ja kantamaan taakkaa yksin. Pelko tulla hylätyksi estää meitä luottamasta muihin ihmisiin. Tähän pelkoon vaikuttaa myös perusluottamuksemme taso, onko se vahva vai ovatko pettymykset jo lapsena tai nuorena tehneet meistä varovaisia. Jos hyväksyntä ja arvostus on tullut vain onnistumisista, opimme pitämään virheet ja vaikeudet sisällämme.
Yksikin hyvä kokemus perheen tai ystävän tuesta avaa tien rohkeuteen pyytää ja vastaanottaa apua. Tutkimusten mukaan me ihmiset yleensä haluamme auttaa, olla tukena ja arvostamme, jos meihin luotetaan. Joskus auttaja haluaa antaa neuvoja ja ohjeita, mikä voi tuntua pahalta, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Parhaita tukijoita ovat ne, jotka kuuntelevat ja ovat kiinnostuneita, mutta eivät suoraan pyri ratkaisemaan toisen tilannetta. Ratkaisut saa jokainen omasta elämästään itse tehdä.
Ammattilaisten apuun turvautuminen on myös usein mahdollista ja silloin keskinäisen ihmissuhteen historia ei tuo tilanteeseen omia haasteitaan. Ammattilaisella on kokemusta samankaltaisista tilanteista ja valmius saada ihminen kohtaamaan tunteensa ja tilanteensa turvallisesti. Joskus ensimmäinen ammattilainen ei herätä luottamusta tai luontevaa vuorovaikutusta. Ammattiauttajat ovat ihmisiä kuten me kaikki, jollei onnistu ensimmäisen kanssa voi auttaja löytyä toisesta.
Myös samankaltaisen ongelman kohdanneet ihmiset ovat loistavia tukijoita. Heillä on varmasti tietoa ja he ymmärtävät realiteetit ja tunteet, joiden kanssa avuntarvitsija kamppailee. Vertaisryhmiä löytyy lähes joka tilanteeseen, joissa me tukea kaipaamme.
Kirjoittaja Iiris Nurmo on Työnjanoon!-hankkeen projektityöntekijä.