Muistan erään juhliin lähdön perheen kanssa. Isä ja kolme pikkulasta istuivat autossa, kun vielä kuumeisesti etsin jotain juhlaan sopivaa vaatetta itselleni, päätyen hätäpäissäni telttamaiseen, kermanväriseen ja rimpsuiseen roolipukuun (teatteriharrastukseeni liittyvä), joka oli kuitenkin puhdas ja kesäisen vaalea. Peiliin vilkaisu ahdisti: näin muodottoman ja jotenkin ei-minun-näköiseni naisen katsovan takaisin. En enää halunnut juhliin, halusin vain olla kotona ja pitää rutiineista kiinni, koska niiden avulla päivä rullasi mukavasti.
Kiirehdin autoon, jossa mies odotti tuskastuneena pitäen aikataulussa pysymistä tärkeänä. Hän katsoi hiukan kulmiaan kohottaen asuani, tosin viisaasti vaieten. Lapset totesivat äidin olevan aina viimeinen autossa. Minua kiukutti, mutta nielin vuodatuksen siitä, mitä kaikkea valmistelua ja muistamista juhliin lähteminen vaati ja kuka siitä kantoi vastuun. Mitä kaikkea yllättävän aikaa vievää hommaa oli eteeni tupsahtanut sinä aamuna (mm. kadonneen hiusharjan etsimistä ja viime hetkellä lapselle uuden juhla-asun keksimistä mehuun tahriintuneen tilalle). Yritin saada juhlatunnelmani nousemaan. Ei se oikein noussut, ja juhlissa hyvä ystävä sanoi huumorilla, että oletkin tommoinen kermakakku. ARGGGHH! Tuli pahamieli ja itsetunnon notkahdus. Odotin kotiin menoa.
Metatyö, ulospäin vaikeammin hahmotettava, oli se minua kuormittavin osa vanhemmuutta. Arkipäivät sujuivat hyvin, vaikka vanhemmuuden alkutaipaleella kolmen pienen kanssa jo liikkuminen vaati herkeämätöntä turvallisuuden varmistamista ja reipasta asennetta kotoa ulos lähtiessä. Perusviivästyksiä – lasten keskinäistä nahinointia, pukeutumiskiukutteluja, vaipanvaihtoja, mukaan tarvittavien tavaroiden listausta ja etsimistä, oli usein. Myöhemmin isompien lasten kanssa harrastusvälineiden hankkimista, mukaan ottamista, kotiin ja kouluun liittyvien velvoitteiden muistamista. Pyykinpesutkin piti miettiä niin, että kaikilla oli menoihinsa aina sopivaa päällepantavaa (siitä kiireisestä koneentäytöstä saattoi seurata vaaleanpunaisia kauluspaitoja tai villapaitoja nukelle). Jossain aivoissa virtasi myös perheen muihin suhteisiin kuten lähisukuun, ystäväpiiriin, työhön liittyvät muistettavat asiat ja toimenpiteet. Päässä rullasi tauotta nauha ”muista, muista, muista”. Aina en muistanut.
Järki kyllä muistutti vastuiden jakamisesta ja turhien muistamisten ohittamisen mahdollisuudesta, mutta joku opittu, muita huomioiva ja kohtelias köytös, yhteisömme kulttuuri, on aika hyvin selkäytimessä, eikä helposti irtoa. Pidän ihmisten huomioimista tärkeänä ja minulle tulee itselleni hyvä mieli, jos voin ilahduttaa. Tutkitusti muiden auttaminen lisää onnellisuutta, minkä koen todeksi itsekin.
Edellä kirjoittamani kertoo äitiyden arjen yhdestä puolesta, joka saattaa uuvuttaa pahastikin. Minäkin koin hetkittäin sen painolastin, mutta kokonaisuus oli tarpeeksi tasapainossa. En uupunut. Jos arkeeni olisi lisätty vakavia terveysongelmia, rahahuolia, väkivaltaa tai muita isoja huolia, olisin voinut palaa loppuun.
Osalla äideistä on omia hyviä tukiverkostoja, joille puhua, joilta pyytämättäkin saa tukea ja apua. Osa ammattilaisista, vaikkapa neuvolassa tai päiväkodissa huomioi aktiivisesti äidin kysymällä hänen jaksamisestaan ja arjen sujumisesta. Kuinka tärkeää olisi kuulla kannustavia sanoja tai saada lämmin toivotus. Kumpikaan edellä mainituista ei ole itsestäänselvyys.
Tunnistan myös yhteiskunnan rytmin muuttuneen. Mahdollisuudet hidastaa, rauhoittua tuntuvat harventuneen. Kun karusellin vauhti kiihtyy, jää yhä enemmän jokaisen omalle vastuulle etsiä hetkiä vetää henkeä, keskittyä omaan oloon ja aivoille tärkeään tekemättömyyteen.
Someyhteisöjen vanhemmuuskeskusteluissa toivoisin näkeväni enemmän lempeyttä ja arvostusta erilaisuutta kohtaan, jotta siellä olisi mahdollisuus väsyneenä purkaa arjen ajatuksia ja huolia. Vertaistuki on voimavara, jonka avulla voi saada yhteyden muihin ja päästä ulos omien ajatusten kehistä. On lohdullista ja parantavaa huomata, että muutkin kokevat samoja asioita.
Kirjoittaja Iiris Nurmo on Työnjanoon!-hankkeen projektityöntekijä.