Maria Akatemia järjesti seitsemännen Symposiuminsa 25.4.2018 Arabianrannassa yrkeshögskola Arcadassa. Puhujina kuultiin muun muassa presidentti Tarja Halosta, presidentti Martti Ahtisaaren toimistosta johtaja Riikka Marjamäkeä sekä Maria Akatemian perustajajäsen psykoterapeutti Britt-Marie Perheentupaa.
Symposium tarkoitti antiikin Kreikassa juomajuhlaa, jossa käytiin filosofisia keskusteluja. Eräissäkin kuuluisissa pidoissa Ateenassa, antiikin Kreikassa, joita filosofi Platon kuvaa dialogissaan, hyvin järjestäytyneet juhlat menevät sekaisin, kun paikalla saapuu juopunut Alkibiades. Samoin voi hyvin järjestäytynyt mieli järkkyä, kun tiedostamattomasta saapuu kutsumaton vieras, torjuttu ja epätoivottu. Yhteiskuntarauha voi myös järkkyä samoin tavoin. Sodista selviytyneen, köyhyydestä vaurauteen ponnistaneen ja koko kansan kouluttanut Suomi kantaa raskaita kantamuksia, väkivallan taakkoja. Kotien seinien sisäpuolella lapsuus täyttyy huutamisesta, halveksunnasta, mitätöinnistä, haukkumisesta ja solvaamisesta.
Nämä henkisen väkivallan muodot ovat yhtä vaurioittavia kuin fyysinen väkivalta, mutta se jää usein näkymättömäksi, samoin kuin sen tekijät jäävät katveeseen. Heitä ei haluta nähdä, heidän tekonsa ei kuulu siihen kuvaan, jonka haluamme luoda, siihen ihannekuvaan, johon halutaan uskoa. Kuitenkin se tulee näkyviin ja on totta joka päivä jonkin elämässä. Tultuaan kerran näkyviin ja myös tunnustetuksi se voi muuntua pelottavasta siedettäväksi ja kalvavasta kauhusta joskus jopa voimaksi joka vie eteenpäin, kohti kokonaisempaa maailmaa.
Yhtenäinen, kestävä maailma ei rakennu kuitenkaan ilman tahtoa, työtä ja tutkimusta, kuten symposiumissa puhunut presidentti Tarja Halonen painotti. Globaalilla tasolla yksi avaintekijä on naisten asema. Presidentti Halonen sanoi, että tässä asiassa ollaan koko ajan menty eteenpäin, tosin muutokset vaativat vielä vuosikymmeniä. Halonen huomautti, että vaikka Suomella on tasa-arvossa hyvä maine maailmalla, niin pinnan alta löytyy se toinen todellisuus, se vaiettu, joka on purskahtanut pintaan viime aikoina me to -kampanjan kautta.
Se voisi saada myös toisenlaiset kasvot, juuri henkisen vaiennetun väkivallan kasvot, jossa tekijänä, ei uhrina, onkin nainen. Nainen, joka itse on jäänyt näkymättömiin, tukehtunut jonkin kauniin kulissin taakse tai sitten vain kovettunut sietämään, kestämään ja suoriutumaan. Nainen, joka ei sovi moniinkaan kuvaelmiin tai tarinoihin, joita haluamme kuunnella tai edes uskoa, että niitä on olemassa. Meillä on tarve uskoa, että jokin on hyvää, vain hyvää, ja sitten siitä erillään on paha.
Ihmisessä on kuitenkin mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Usein pahan toteuttaja on itse kokenut pahan, pahan ketjun katkaiseminen taas vaatii siitä tietoiseksi tulemista, päätöstä tehdä toisin. Britt-Marie Perheentupa ja Maria Akatemian kehittämispäällikkö Maria Lindroos kumpikin muistuttivatkin, että ihmisen sisäiset jännitteet vaikuttavat hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä sekä valintoihinsa. Hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, ei sodan osapuoltenkaan välillä, vaan ihmisen sisällä ja sielläkin se on joskus häilyvä, veteen piirretty viiva. Sisäinen kamppailu, vaikkakin se on usein näkymätöntä, vaikuttaa voimakkaasti ympäröivään yhteiskuntaan. Jos oma sisäinen hyvän ja pahan olemassaolo kielletään, koska sitä pelätään, se saatetaan projisoida itsen ulkopuolelle. Tämä johtaa esimerkiksi jonkun ihmisryhmän demonisointiin. Tästä on paljon lohduttomia esimerkkejä sekä Suomesta että muualta maailmasta.
Pahan projisointi vaikuttaa myös siihen, että maailman konfliktit syttyvät ja jatkuvat.
Presidentti Ahtisaaren toimistosta johtaja Riikka Marjamäki kertoi arvokkaasta ja usein näkymättömästä suomalaisesta työstä maailman konfliktien ratkaisuissa. Marjamäenkin mukaan Suomella on hyvä maine maailmalla, kun on kysymys sovittelusta. Maine ei ole syntynyt sattumalta, se perustuu muun muassa omasta verisestä historiasta selviämiseen; sata vuotta sitten Suomessa oli juuri päättynyt sisällissota. Voittajapuoli ei tuntenut juurikaan armoa, mutta ehkäpä sen kuitenkin tunnetun myötätunnon voimasta Suomesta tuli riittävän yhtenäinen, jotta maan rakentaminen onnistui. Onnistumistarina ja hyvät taidot sovittelussa ja diplomatiassa eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kova historia ei olisi jättänyt jälkiään. Juuri näistä usein tiedostamattomaan torjutuista tunteista keskusteltiin Britt-Marie Perheentuvan ja Maria Lindroosin puheissa Symposiumissa.
Ihmisenä kasvaminen ei ole suoraviivaista, eikä välttämättä helppoa ja mukavaa. On vaikea keksiä houkuttelevaa myyntipuhetta esimerkiksi sille, miten kohdata oma pimeä puolensa. Ihmisen varjot hakeutuvat varjoon ja sinne ne mieluusti työnnetään, mielen kellareihin, päivää pilaamasta.
Onko ihmisellä yhteys omaan sisäisyyteensä, alitajuntaan ”mielen kellareihin” ja voiko hän kokea yhteyden myös muihin, maailmaan, kaikkeen elolliseen? Vai onko hän yksinäisyytensä sellissä oman muukalaisuutensa armoilla? Voiko yksinäisyytensä ylittää yhteyteen myötätunnon ja rakkauden kautta. Rakkautta on nähdä ihmisen mahdollisuudet, omat ja toisen, sanoi Britt-Marie Perheentupa.
Symposiumin teema ”Eettisesti kestävä ihmisyys” on mahdollisuus, mutta se ei toteudu, jos ihminen ei avaa ovea itseensä, omaan haavoittuneeseen ja haavoittuvaan minään. Tämä vaatii rohkeutta kohdata itsensä ja menneisyytensä sekä kestää keskeneräisyyttä niin itsessään kuin maailmassa.