Suomalaisvanhemmat ovat muita pohjoismaisia vanhempia uupuneempia. Julkisessa keskustelussa toivotaan syntyvyyden lisääntyvän ja äitien lähtevän nykyistä aikaisemmin työelämään. Miten me voimme luoda lisää joustavuutta työelämän ja perheen yhdistämiseen perheiden toimeentulo turvaten? Miten paremmin kuunnella ja kohdata äitejä? Miten perhe voi saada riittävää ja konkreettista apua arkeen?
Osa ratkaisuista on perhemyönteisiä päätöksiä, osa ammattilaisten aikaa herkemmälle kohtaamiselle ja osa hyviä sekä käytännöllisiä ratkaisuja vanhemmuuden tukemiseen eri toimijoiden avulla. Löytyisikö innovaatio äidin hyvinvointiappiin, joka muistuttaisi itsestä huolehtimisesta ja antaisi siihen käyttökelpoisia vaihtoehtoja arjen keskellä?
”Lapsiperheköyhyys on uuvuttavaa. Kun työhistoria on pätkää siellä ja toista pätkää täällä. Samaan aikaan yrittää riipiä elämiskustannusten päälle lapsilleen vielä harrastuksiin ja vapaa-ajanviettoon jostakin lantteja, niin omista tarpeistaan on tingittävä kovasti.”
”On tosiaan raskasta, kun joka suunnalta joku tietää asiat paremmin kuin minä. Kaikenlaista neuvoa tulee siitä, kuinka lapsia kuuluisi kasvattaa, mitä syöttää, miten pukea. Ollaan valmiita sanomaan, ettei näin tai noin saa lapsi käyttäytyä tai näin pitäisi käyttäytyä. Kysyttäessä ei kuitenkaan ihmisillä ole ratkaisuja eikä keinoja.
Vauvani ei nukkunut, mikä johti siihen, että aina kun puolisoni otti vauvan syliinsä, minä pakenin paikalta toiseen huoneeseen. Sain edes hetken olla erossa vauvasta. Tämä toi suurta ahdistuksen tunnetta. Miksi en haluaisi olla vauvani seurassa? Vanhempainvapaan jälkeen palasin töihin stressaavaan ympäristöön, minkä lisäksi hoidin kodin käytännössä kokonaan. Stressaavinta oli nähdä, että päiväkodista soitetaan. Piti saada päivän työt 10 minuutin pakettiin. Stressiä kotona, stressiä töissä. Lopulta itkin saunassa huonoa oloani. Olin väsynyt, uupunut ja aivan lopussa synkkien ajatuksieni kanssa.”
(Lähde: IL 27.10.2019 lukijoilta)
Näistä äitien kirjoituksista lehtien keskustelupalstoilla nousee häpeä, riittämättömyys, yksinäisyys, huoli ja suru. Nämä teemat nousevat myös Työnjanoon!-ryhmiemme äitien kokemuksissa. Häpeä on tunteista hankalin, koska siihen liittyy henkilökohtainen salaisuus – en osaa, en pärjää, minussa on jotain vikaa. Häpeä syö sisältä ja vie voimat, se nostaa seinän avun pyytämisen ja sitä myöten oman epäonnistumisen paljastumisen. Harmillisen usein lähipiiri tai pikkulapsiperheen arjessa vilahtelevat ammattilaiset eivät kuule sivulauseissa häivähtäviä avunpyyntöjä, toiveita armollisista kohtaamisista tai konkreettisesta tuentarpeesta. Liian usein kipeä asia ohitetaan yleistämällä se pikkulapsiarkeen kuuluvaksi ja ohimeneväksi.
Talousmurheiden tiedetään murentavan raskaasti hyvinvointia. Huoli tykyttää vanhemman takaraivossa. Jokainen luukusta tipahtava lasku, ennakoimaton kustannuksia aiheuttava lääkärimaksu, pakollinen vaatteenhankinta, jopa pyyntö osallistua tarhatädin joululahjaan, kirpaisee. Sinänsä pienistäkin menoista syntyy lovi viikkobudjettiin. Tosi TV-ohjelmat, jossa rikkaat ja rahattomat elivät viikon toistensa elämää, toi riipaisevasti eri todellisuudet näkyviin. Edes keskituloinen ei voi ymmärtää todellisen talousahdingon epätoivoista selviytymiskamppailua.
Hyviä neuvoja ja neuvojia riittää. Perinteistä neuvontaa ovat perheen ja lähiverkoston ohjeet ja esimerkit, sekä aidosti tueksi tarkoitetut että besservisserien ylimieliset ja alentavat kommentit.
Suureksi on tässä ajassa muodostunut kasvatusasiantuntijoiden armeija, joiden ohjeita luetaan mm. eri medioiden artikkeleista. Pienen lapsen vanhemmalle ne ovat asiantuntijauskoisessa yhteiskunnassa tarkkaan luettuja totuuksia, tosin niissäkin on ristiriitaisuutta. Kaiken tiedon luettuaan vanhempi jää vain hämmentyneeseen tilaan.
Missä äiti kohtaa ammattilaisia, siellä pitäisi olla turvaa ja tukea. Äitien puheissa viranomaisten yhteydenotot ja puheeksi ottaminen tuntuvat lisäävän suorituspainetta riippumatta siitä, onko kyseessä pienempi huomautus vai isompi hankaluus lapsen päiväkotielämässä. Kuinka selviytyä itselleen ja muiden asettamista vaatimuksista? Tärkeää on rajaaminen. Mikä on juuri minulle ja perheelleni tärkeää ja arvokasta? On hyvä pysähtyä punnitsemaan omia arvoja ja itselle tärkeitä asioita, koska niiden kautta voimme rajat pois asioita, jotka eivät palvele meitä ja hyvinvointiamme. Jatkuva venyminen johtaa lopulta katkeamiseen. On ensiarvoisen tärkeää myös palautua ja siihen tarvitaan mielenrauhaa. Sellaista rauhaa ja katkeamatonta pysähtymisen tilaa, jossa kukaan ei vaadi mitään tai mittaa suorituksiamme, jossa saa vain olla omana itsenään. Kun vuorokauden jokainen minuutti on suorittamista ja selviytymistä, on siitä mielenrauha kaukana. Hyvää tarkoittavat neuvot oman ajan ottamisesta tuntuvat typeriltä. Mistä ottaa aikaa, kun sitä ei ole? Oman ajan ottamisesta ja itsestään huolehtimisestakin tulee silloin paine.
Suojella omaa jaksamista laskemalla rimaa, riittävän hyvä onkin itse asiassa erittäin hyvä. Kuinka omaa arkea voisi rauhoittaa ja löytää siitä mielenrauhaa? Tärkeää on jakaminen, että meitä kuunnellaan ja kohdataan. Vertaistuella on suuri merkitys, kun saamme tilan, jossa voi olla oma itsensä, keskeneräisenä ja haavoittuvana. Itsetuntemuksen lisääntyessä saamme enemmän työkaluja käsitellä asioita ja löydämme paremmin oman voimamme ja juuri itselle sopivan toimivamman arjen. Huomata hyviä asioita itsestään, ilman suoritusten mittaamista ja arvottamista. Olla arvokas ja ainutlaatuinen omana itsenään. Huomaamme asioita arjesta, jotka ovat hyvin ja joista voimme kiitollisia. Äideillä on myös oikeus mielenrauhaan. Mielenrauhaa oman ja perheen hyvinvoinnista huolehtimiseen. Miten sinä voit edistää sitä? Tarjoamalla tukea, konkreettista apua, kuuntelemalla ja olemalla läsnä.
Voisiko yhteiskunnan jatkuvasti luomat paineet hiljentää ja antaa tilaa mielenrauhalle? Mielen hyvinvoinnin lisääminen ei ole vain yksilön tai yksittäisen yhteisön vaan koko yhteiskunnan asia ja se vaatii laajaa tunnustamista ja muutosta. Se varmasti lisäisi äitien ja perheiden hyvinvointia.
Äidit halutaan töihin. Perheen ja työelämän yhteensovittamisen helpottamiseksi tarvitaan päättäjien ja työnantajien laajaa ymmärrystä ja tarkkaa havainnointia, mikä äitejä uupumukseen ajaa. Kun tahtotilaa löytyy, alkaa syntyä hyviä ratkaisujakin.
Iiris Nurmo ja Sini Svanberg ovat projektityöntekijöitä Työnjanoon! -hankkeessa.