Vanhemmuus herättää monenlaisia tunteita, joita saakin olla. Lapsen ja häntä hoitavan vanhemman suhde on läheisyydessään ja myönteisyydessään ainutlaatuinen. Rakkaus omaan lapseen syvenee vähitellen ja eri ihmisillä eri tahtiin. Pienen lapsen hoitaminen ympäri vuorokauden on vaativaa. Ylikuormittuminen, yksin jääminen ja muun muassa epätasainen vastuunjako perheessä luovat jo sinänsä riskitekijöitä vanhemman jaksamiseen. Jos vanhemman taustalla on myös paljon vaikeita, käsittelemättömiä tunteita, traumoja, oman lapsuuden haavoittavia kokemuksia, ne voivat aktivoitua uudessa elämäntilanteessa ja ilmetä muun muassa väkivaltana.
Häpeä, syyllisyys ja yksin pärjäämisen kulttuuri nostavat kynnystä ottaa puheeksi vaikeimpia tunteita ja huolia, joita vanhemmuus herättää. Ei ole helppoa myöntää, että huomaa toimivansa lapsen kanssa vuorovaikutuksessa haavoittavasti; juuri sillä tavoin, miten ajatteli, että ei koskaan itse toimisi. Tekee samalla tavoin, kuin itseä kohtaan on toimittu esimerkiksi tilanteessa, jossa lapsi tuo esiin vihan ja aggression tunteita. Vanhemman vaativa tehtävä on toimia lapsen tunteiden sanoittajana, mutta miten sanoittaa tunteita, joita ei olekaan itse saanut koskaan lapsena näyttää? Silloin esimerkiksi lapsen kiukuttelu voi aiheuttaa vanhemmassa kohtuuttoman suuren tunnereaktion suhteessa tilanteeseen.
Ammattilaisten herkkyys ennaltaehkäistä ja tunnistaa väkivaltaa on erittäin tärkeää väkivallan ylisukupolviseen kierteeseen puuttumisessa. Jokainen yksilö itse on avaintekijä suhteessa omaan elämäänsä, mutta ammattilaisen kyky kuulla ja tarttua vanhemman huoleen esimerkiksi neuvolakäynnillä, voi avata väylän väkivallan kierteiden tunnistamiseen ja katkaisemiseen. Tähän tarvitaan yhä enemmän ajantasatietoa, koulutusta ja välineitä sekä säännöllistä arviointia vanhempien jaksamisesta ja perheen sisäisestä turvallisuudesta.
Sekä äidit että isät voivat olla väkivaltaisia lastaan kohtaan. Äidit osallistuvat tutkimuksiin yleensä aktiivisemmin kuin isät (Pittman & Buckley 2006) ja sen vuoksi väkivaltakäyttäytymisen taustalla olevista tekijöistä on äitien osalta olemassa tutkimusnäyttöä enemmän kuin isien lapsiin kohdistamasta väkivallasta ja sen syistä. Tutkimusten (Peltonen ym. 2014, Ellonen ym. 2016) mukaan äideistä ja myös isistä kuusi prosenttia oli syyllistynyt vakaviin väkivaltaisiin tekoihin vähintään kerran tutkimusta edeltävien 12 kuukauden aikana: lyönyt tai läimäyttänyt, potkinut, heittänyt esineellä lastaan tai ravistellut alle kaksivuotiasta lastaan.
Vaikka väkivallasta keskustellaan nykyään avoimemmin kuin ennen, erityisesti äitien lapsiin kohdistama vakava väkivalta, kuten lapsen lyöminen tai pienen lapsen ravistelu, on kulttuurissamme edelleen tabu (Ellonen ym. 2015). Keiskin tutkimuksen (2018) mukaan naisten lähisuhdeväkivaltakäyttäytymisestä on kuitenkin yli kolmenkymmenen vuoden ajalta tutkimusnäyttöä. Lähisuhdeväkivallan määrittelyssä sukupuoli on häivytetty pois, mutta tuolloin väkivallan tekijällä tarkoitetaan miestä ja se voi vaikeuttaa naisten väkivaltakäyttäytymisen tunnistamista ja tarkastelua (Keiski 2018).
Naisten väkivaltaan puuttumisen kynnys on korkea, koska naisten ei ajatella olevan väkivallan tekijöitä. Äitien väkivallan käyttöä ennustavat stressi ja epätyydyttävät palvelukokemukset. Äideillä, jotka eivät ole ongelmista huolimatta hakeneet apua sekä äideillä, jotka kokivat riittämättömäksi saamansa avun, oli 2,6 kertaa suurempi riski käyttää lapseensa vakavaa väkivaltaa kuin äideillä, jotka eivät kokeneet tarvitsevansa apua. (Ellonen ym. 2015.) Naisen torjutuksi tulemisen kokemus väkivallantekijänä syventää naisen häpeän tunnetta ja voi jättää koko perheen vaille tarvittavaa apua (Keiski 2018). Naisen väkivallan ehkäisy, tunnistaminen ja tunnustaminen palvelujärjestelmässä onkin avainkohta, johon tulisi vaikuttaa.
Neuvolan ja kouluterveydenhuollon rooli lapsiin kohdistuvan väkivallan ja hoidon laiminlyönnin tunnistamisessa on Suomessa ainutlaatuinen. Miltei kaikki alaikäiset vanhempineen kuuluvat näiden palveluiden piiriin. Ammattilaisen mahdollisuus käyttää riittävästi aikaa asiakasperheen kanssa
ennaltaehkäisee ongelmia ja auttaa niiden tunnistamisessa ja varhaisessa puuttumisessa. (Korpilahti ym. 2019.)
Tutkimusnäyttö (Keiski 2018) vahvistaa ajatusta, että väkivaltakäyttäytymisestä ja lähisuhdeväkivallan kokemisesta pitäisi keskustella kaikkien perheiden kanssa. Tehdyn tutkimuksen mukaan naiset, jotka hakevat vapaaehtoisesti apua omaan väkivaltakäyttäytymiseensä, eivät ole yhteiskunnasta syrjäytyneitä, vaan korkeasti koulutettuja ja elämässään muilta osin pärjääviä. Tärkeää on myös löytää ne naiset, jotka eivät vielä tunnista omaa väkivaltakäyttäytymistään tai jotka eivät uskalla hakea apua siihen. (Keiski 2018.) Lähisuhdeväkivalta jää usein havaitsematta, koska niin uhrilla kuin tekijälläkin on häpeän, syyllisyyden ja pelon vuoksi korkea kynnys kertoa väkivallasta ja hakea apua.
Ellosen ja kollegoiden (2015) mukaan osa pienten lasten äideistä käyttää vakavaa fyysistä väkivaltaa lastensa kasvatuksessa. Näitä äitejä yhdistävät tietynlaiset väkivaltaan ja vanhemmuuteen liittyvät kokemukset. Niillä äideillä, jotka käyttävät vakavaa fyysistä väkivaltaa lastensa kasvatuksessa, oli muita äitejä enemmän omia kokemuksia ruumiillisesta kurituksesta omassa lapsuudessaan.
Väkivaltainen käyttäytyminen liittyy heikkoon kykyyn tunnistaa ja tiedostaa omia tunteita ja myös siihen, että ihmisen itsesäätelykyky pettää. Itsesäätelykyky on osa minuutta ja itsetuntemusta. Lapsuuden traumatisoituminen ja ylisukupolviset lähisuhdeväkivaltakokemukset liittyvät heikentyneeseen itsesäätelykykyyn. Naisten lapsiin kohdistama väkivaltakäyttäytyminen liittyy myös joko aiemmissa tai nykyisissä parisuhteissa kohdattuun parisuhdeväkivaltakokemukseen. (Keiski 2018.)
Maria Akatemia ry:n väkivaltaa käyttäneille naisille tarkoitettu ryhmäinterventio auttaa naisia vähentämään väkivaltakäyttäytymistään tilanteissa, joissa he ovat itse hakeneet vapaaehtoisesti apua ja myös tunnistavat omaa väkivaltakäyttäytymistään. Tutkimuksen (Keiski 2018) mukaan interventio auttaa itsetuntemuksen kehittymiseen ja sen ansiosta väkivalta on vähentynyt. Olisi tärkeää miettiä itsetuntemusta tukevien interventioiden kehittämistä naisille jo ennen kuin perheväkivaltaa ilmenee. Tärkeää on myös löytää ne naiset, jotka eivät vielä tunnista omaa väkivaltakäyttäytymistään tai jotka eivät uskalla hakea apua siihen.
Lapsiperheen arjessa tarjoutuu tuhat ja yksi mahdollisuutta onnistua ja epäonnistua. Jos omat lapsuuden kasvatuskokemukset ovat kovin risaisia, käy helpommin niin, että tiukan paikan tullen hallinta pettää ja lapsen tunteet saavat aikuisessa aikaan tunnetsunamin. Sen voima pelästyttää sekä lapsen että vanhemman. Jotta näihin tilanteisiin voisi valmistautua ja aktivoida itsessään tsunamivaroituksen, täytyy oppia tunnistamaan omia tunteitaan ja tutustua niiden syntysijoihin. Täytyy ymmärtää oman käyttäytymisen logiikka, täytyy uskaltaa kohdata oman elämänsä tarina ja ymmärtää oman lapsuuden kasvukokemusten merkitys nykyhetkeen. Jotta voi kantaa vastuuta, täytyy ymmärtää, mistä tunteet ja oma käytös kumpuavat. Tähän vanhemmat tarvitsevat vahvempaa tukea ja ohjausta – yksin näiden kysymysten kanssa ei kuuluisi painia. Jokaisella vanhemmalla on kuitenkin mahdollisuus kasvuun ja ylisukupolvisen väkivallan katkaisemiseen. Kipeiden asioiden kohtaaminen vaatii rohkeutta niin vanhemmilta kuin heitä kohtaavilta ammattilaisiltakin. Ymmärrys oman lapsuuden taustan nykyisestä taakasta lisää itsemyötätuntoa ja toiveikkuutta sekä edistää oman käyttäytymisen muuttamista.
Kirjoittajat:
Hanna Kommeri, Ehkäisevän väkivaltatyön vastaava, Maria Akatemia
Tuovi Hakulinen, Tutkimuspäällikkö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL)