Jokaista meistä on sattunut.
Muistamme usein kipeimpien muistijälkien yhteydessä, kuka on lohduttanut meitä, laastaroinut pihaleikeissä naarmuuntuneen polven tai vienyt murtuneen raajan kipsattavaksi. Fyysisen kivun lievittymistä tärkeämpää on ollut vain kosketuksen ja läsnäolon tarjoama henkinen ensiapu.
Lapsuuden muistot ja kiintymyssuhteet, erityisesti vauvaiässä toteutuvat, määrittävät suurelta osin elämämme suunnan sellaisena kuin tunnemme sen nyt. Varhaisvuosiemme aamuhämärässä koettu turvallisuus ja tarpeiden täyttyminen luovat pohjan sille, millä tavoin kykenemme luottamaan muihin ihmisiin myöhemmissä vaiheissamme, kiinnittymään yhteisöihin ja yksilöihin, sanoittamaan tunteitamme, kannattelemaan muita, tulemaan kannatelluksi sekä välittämään jälkeläisillemme taitoja, joita olemme itse omaksuneet ensimmäisestä hengenvedostamme lähtien.
Ymmärryksemme ihmismielestä, hoivan ja huolenpidon merkityksestä sekä varhaisten muistojen vaikutuksesta nykyisyyteen on tyystin erilainen kuin aikana, jona Antonín Dvořákantoi sävelen tšekkiläisen Adolf Heydukin runoon lapsuudenkodista perityistä lauluista. Runossa kertojan omille lapsilleen opettamien laulujen laukaisema muistojen kuohu saa silmiin kyyneleet hieman samalla tavalla kuin äidillään. Nostalginen sentimentaalisuus, romanttisessa valossa hahmottuvat muistikuvat äänistä, kuvista ja tuoksuista tai silkka kaipaus – monista tulkinnoistamme johtuen kyynelten alkuperä jää monesti tuntemattomaksi.
Eletyn historiamme ohella merkityksellistä kasvullemme on se historia, jota emme ole itse kehoissamme eläneet, mutta jonka olemassaoloa ja vaikutusta psyykeeseen ei voi ohittaa. Sen tiedostamiseksi ja esiin tuomiseksi tarvitaan sukupolvitietoisuutta ja sukupuolen kohtaamiseen tarvittavaa sensitiivisyyttä, jotka voivat työvälineinä auttaa selittämään ainutlaatuisuutemme alkujuuria.
Opiskellessani traumaterapian alkeita olen monesti pysähtynyt muistelemaan lapsuuttani ja minulle ilon ja surun hetkissä osoitettua kosketusta ja lämpöä pohtien samalla, millä tavoin varhaiset muistot voivat näyttäytyä nykyisissä toimintatavoissani ja valinnoissani. Äidiltäni olen oppinut, että ihmisten arvo ei määräydy heidän varallisuutensa mukaan, vaan sen, miten he ottavat muut ihmiset huomioon. Äidiltäni olen yrittänyt oppia asettamaan omat tarpeeni välillä toissijaisiksi.
Ihmisellä on elämänsä aikana useita esikuvia, joihin omaa toimintaa peilataan. Moni esikuvista vaihtaa hahmoaan, osan merkityksen ymmärtää täysin vasta myöhemmin.
Ihmisen kyky empatiaan kehittyy vain muiden tiedostavien olentojen kanssa tapahtuvassa kontaktissa ja on sisäsyntyisyyden sijaan sensomotorisen harjaantumisen ja toisen ruumiinkielen ja reaktioiden kautta opittua. Äitien ja poikien välisten suhteiden ja niissä tapahtuneen huolen, hoivanpidon ja kosketuksen tulisi yltää yhä laajemmin isien ja poikien sekä yleisesti miesten väliseen vuorovaikutukseen. Asenneilmapiirin orastava muutos ja sen näkyminen vanhempainvapaisiin suhtautumisessa vihjaavat, että tulevaisuudessa isillä on yhä vahvemmin ja pitkäkestoisemmin lupa toimia samoin kuin äideillä.
Ohjaaja Eino Saari on tehnyt hiljattain taustatyötä miehen kosketusta käsittelevää, Kajaanin kaupunginteatterissa syksyllä ensi-iltansa saavaa esitystä varten haastattelemalla Kainuun syrjäkylillä eläviä miehiä. Heistä osa on jäänyt täydellisen paitsi kosketuksesta – joko oman kumppanin, perheenjäsenen tai ystävän. Tämän seurauksena he ovat lakanneet tuntemasta ja kokemasta kehonsa kautta. Sanat kertovat kaipauksesta ja sisäisestä ristiriidasta, mutta kädet eivät liiku eikä ääni kohoa. Habitusta suurelta osin määrittävän lakonisuuden taustalta löytyy usein lämpö ja kehon muisti, joka on kadonnut elämästä liian varhain.
Ajatukset virtaavat ja tulvivat, mutta patoluukut eivät avaudu.
Näkymä sisäisen maailmamme kompleksisuuteen on laajentunut pian sen jälkeen, kun on ymmärretty, että mielen tasapainoa horjuttava tekijä voi tulla ihmisen ulkopuolelta ja että psyykkinen trauma voi periytyä sukupolvelta toiselle. Lapsen tai nuoren psyykkisen oirehtimisen yhteyttä vanhemman omaan turvattomaan lapsuuteen ei usein tiedosteta ja vaikeaksi tämän yhteyden selvittämisen tekee se, että ylisukupolvisen trauman oireet näyttäytyvät usein monimuotoisina ja aiempaan kokemukseen liittymättöminä.
Nimellisen suomalaisiksi piirteiksi mainitaan monesti hiljaisuus ja viestinnän vähäeleisyys, joita ei tule kuitenkaan sekoittaa puhumattomuuteen ja sulkeutuneisuuteen. Käsityksemme niistä kulttuuriin sisään kirjattuna osana tulisi haastaa entistä voimakkaammin, ja pyrkiä jäljittämään vuorovaikutuksen niukkuuteen johtavia syitä itsenäistymisen jälkeisiin vuosikymmeniin, pelon ja epävarmuuden aikoihin, sodista vaienneina saapuneiden isien poissaolevuuteen, kokemusten itselääkintään ja kotien turvattomuuteen.
”Nähdä äiti vielä kerran ja saada syleillä hänen käsiään”, kertoi omassa työssäni kohtaama yksin maahan tullut nuori turvapaikanhakija ainoaksi toiveekseen.
Kohdatessamme hätää ja lohduttomuutta palaamme usein tiedostamattomasti lauluihin, jotka toivat meille kerran lohtua. Niiden vaikutus voi olla nykyhetkessä korjaava jollekin toiselle. Aina ei ole syliä, johon palata.