Uuteen vuoteen siirryttäessä on hyvä tarkistaa, mitkä ovat omat toiveet ja odotukset ja toisaalta: piiskaanko itseäni niihin liian lujasti? Missä on kasvuni mahdollisuudet ja mikä sitä estää? – Joskus olemme omalle kasvullemme se isoin este tai hidaste.
Moni nainen kantaa solumuistissaan itsensä pienentämisen kulttuuria. Oman tilan ottaminen koko siinä kapasiteetissaan, mikä olisi mahdollista, tuntuu liioittelulta tai muuten vain sopimattomalta. Oma sisäinen tarve ja sen toteutus jäävät ristiriitaan ja tämä aiheuttaa pettymystä. Omien mahdollisuuksien ja kykyjen vähättely, oman huolenpidon laiminlyönti ja välinpitämättömyys itsestä ovat kaikki itseen kääntyneen aggression muotoja, sisältä nakertavaa tuhovoimaa. Terveesti suunnattuna aggressio on käyttövoimaa uusien asioiden toteuttamiseen ja eteenpäin menemiseen.
Syvin tarpeemme ihmisinä, naisina ja miehinä, on tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja rakastetuiksi ja siten olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Tämä toive kohdatuksi tulemisesta alkaa elämän ensisilmäyksistä. Elämänkulku ja sen ihmissuhteiden dynamiikat rakentavat meitä: nähdäänkö, kuullaanko ja hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Kun tarkastellaan itseen kääntyneen aggression ilmiötä, taustalta löytyy monesti täyttymättä jääneitä toiveita nähdyksi ja kohdatuksi tulemisesta. Tarpeet, joita ei ole osannut ilmaista tai joiden toteutumista ei edes sallisi itselleen, pakkautuvat sisälle. Moni voinee tunnistaa elämän eri kohdista hetkiä, jossa on sabotoinut omat mahdollisuutensa, jättänyt uskomatta omiin kykyihinsä. Tämä on tuhoisaa omalle elämälle, aivan kuten satuttaminen fyysisestikin.
Kehoon varastoituneena aggressio voi ilmetä kehollisina tuntemuksina, kiputiloina ja särkyinä. Niin sanottu kärsimysruumis kantaa sisään käännettyä aggressiota ja oireilee yksilöllisesti. Syömishäiriöt ovat yksi ilmentymä tästä kärsimysruumiista. Kehon ja mielen yhteydet ovat monisyisiä ja vääjäämättömiä. Tietyn tunnekertymän yhteydestä kehon oireisiin ei voi vetää yksioikoisia johtopäätöksiä, mutta viestinantajina nämä kehon oireet ja reaktiot ehdottomasti toimivat.
Masennus on tila, jossa laiminlyönti ja piittaamattomuus ovat äärimmillään. Masentuneen tapa nähdä elämää ja omia vaikuttamismahdollisuuksia on hyvin kaventuneet. Sisään niellyt vihan, surun, menetyksen, pettymyksen tunteet pitävät ihmisen etäällä omista mahdollisuuksistaan. Paradoksaalisesti näiden tunteiden vapauttaminen kokemalla ne täydesti edistää myös ihmisen kykyä iloon ja luovuuteen. Niin kauan kuin pidättäydymme suremasta tai suuttumasta, estämme myös muita tunteita ilmenemästä koko kapasiteetissaan. Jos emme tiedosta näitä tunteita, teemme myös tilaa väkivallalle: viha saa muhia alitajunnassa aggressioksi itseä kohtaan tai rönsytä väkivaltaisina reaktioina lähimmäisiin. Uskaltautuminen muun muassa surun, vihan, häpeän ja kauhunkin tunteisiin edesauttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen eheytymistä ja luo yhteyden tunnetta kaikkeen elämään.
Näillä kysymyksillä voit tutkia, sabotoitko itseäsi ja mahdollisuuksiasi:
– Teenkö sitä, mitä haluankin tehdä? (Jos en, niin miksi en?)
– Mitä teen, kun suutun?
– Tulenko nähdyksi ja kuulluksi?
– Ilmaisenko itseäni?
– Tunnistanko mitä kulloinkin tarvitsen?
– Olenko itselleni armollinen ja sallin myös erehtymisen?
Jos tekee usein vastoin omaa tahtoaan, jättää ilmaisematta tunteitaan ja tarpeitaan, ja kokee tulevansa sivuutetuksi, on hyvin mahdollista, että sisälle patoutuu aggressiota. Ensimmäinen askel on, että huomaa milloin toimii itseään vastaan. Seuraavaksi on alettava toimia niin, että omat valinnat tukevat omaa hyvinvointia, vieläpä omia läheisiään ja huollettaviaan kunnioittaen. Itsearvostuksella ja itsekkyydellä on vissi ero: itsensä arvostaminen ei ole keneltäkään toiselta pois, vaan se on aina lahja myös ympäristölle. Etenkin niille pienille, jotka meistä isommista mallintavat maailmassa olemisen oppeja.
Arvokasta ja loistavaa vuotta 2018!