Elämme voimallista yhteiskunnallisen muutosten aikakautta. Joka päivä erilaiset viestimet tuovat eteemme talouden ahdingon, teollisuuden murroksen, työttömyyden nousun, tuottavuuden laskun, pakolaiskysymykset, leikkausten tarpeet. Taloutemme on saatava kasvamaan, jotta voimme jatkaa hyvinvointiyhteiskuntana ja pitää huolta kaikista jäsenistämme.
Tavallinen kansalainen menee sekaisin, miten tästä muutosvaiheesta selvitään. Olemme tottuneet luottamaan ekonomisteihin ja professoreihin, jotka nyt sekoittavat pakkaa olemalla aivan vastakkaista mieltä selviytymisen strategioista. Ja vaikka kuinka taloustieteellisesti perustellaan ratkaisut ja keinot, poliitikot loppupeleissä kunnissa, eduskunnassa ja hallituksessa päättävät, mihin uskovat, millaisia päätöksiä tekevät ja mitä jättävät tekemättä.
Suuressa murroksessa voimme kääntää hetkeksi katseemme menneisiin strategioihin ja oppia niistä. Isovanhempamme ja vanhempamme käärivät hihat sotavuosien jälkeen ja ryhtyivät rakentamaan yhdessä parempaa tulevaisuutta erityisesti lapsilleen. Talkoovoimin rakennettiin rintamiestaloja pitkin kaupunkeja. Pieniäkin tiloja kannatti viljellä maalla ja lasten kouluttamisesta tuli tärkeä arvo perheille. Saatiin aikaan neuvolat, lapsilisät, kouluja joka kylään. Siirtolaiset asutettiin ja työtä riitti. Moneen sukuun jäi kuitenkin käsittelemättömiä traumoja sotavuosista, sen aiheuttamista menetyksistä ja luopumisen pakosta. Voimme siis oppia sekä onnistumisista että epäonnistumisista.
Suuren murroksen keskellä aletaan peräänkuuluttaa johtajuutta. Joku kaipaa auktoriteettiä, joka sanoo mitä tehdään ja millä strategialla edetään. Toinen kaipaa keskustelua, yhteisen päämäärän ja arvojen kirkastajaa, kolmas osallistavaa johtajaa. Älykäs johtaminen näyttää tulleen muotitermiksi.
Peruskysymys taitaa kuitenkin olla, että johtaja on sinut itsensä kanssa, tietää mistä tulee, mikä on oma elämänkaari, oma tarina, käsikirjoitus. Ja että saa viisasta tukea, mentorointia, työnohjausta ohjata oma organisaatio selviytymään yhteiskunnallisesta murroksesta ehjänä eteenpäin. Eikä riitä, että johtajuus on kohdallaan, jokaista meitä tarvitaan rakennusmiehiksi ja -naisiksi omassa positiossamme. Mistä olen valmis luopumaan, millaista luottamusta minä rakennan lähiympäristössä ja laajemmin? Olenko pelinrakentaja vai taklaaja?
Me Maria Akatemiassa mietimme parhaillaan strategiaa selviytyä sosiaali- ja terveysjärjestöjä kohtaavista tulevista muutoksista tässä yhteiskunnallisessa kokonaisuudessa. Haluamme olla pelinrakentajia kohti vastuullista ihmisyyttä.