Perheeseemme syntyi kolme tytärtä alle viiden vuoden sisällä. Päivät ja yöt soljuivat eteenpäin kuin helminauhan toistuvina kuvioina. Äitinä minulla piti olla valvova silmä, ahkerat kädet ja väsymätön tarkkaavaisuus puhumattakaan pii-iitkästä pinnasta. Välillä väsymys otti vallan ja laahustin juuri ja juuri kestävyyden reunoilla.
Olin aina ollut lukutoukka, joka katosi kirjan tekstiin kaikelta muulta ympäröivältä maailmalta. Palasin takasin matkaltani vasta, kun takakansi painui kiinni. Ennen äidiksi tulemista lukiessani oli ihan sama, mitä olisi pitänyt tehdä, kaikki muu sai odottaa. Luin paksuja ja usein melko syvälle meneviä opuksia ja paljon myös ihmistieteisiin tai filosofiaan liittyviä kirjoja.
Äitiyden alussa lukeminen loppui, ei kiinnostanut, ei ehtinyt eikä jaksanut. Toisen lapsen syntymän jälkeen lukeminen alkoi uudelleen joka välissä, missä ehti kirjan avata. Keskeneräisiä kirjoja oli eri huoneissa odottamassa viedäkseen minut muutamaksi minuutiksi toiseen todellisuuteen. Kirppikseltä toin uusia kirjoja, kun edelliset oli luettu. Kirjojen sisältö oli kuitenkin vaihtunut pohdintaa ja ajattelua vaativista kirjoista kevyisiin Harlekiinikirjoihin ts ”hulipuupeleihin” kuten niitä kutsun. Mitkään ennen minua inspiroineet kirjat eivät kiinnostaneet. Kun tämän muutaman vuoden kuluttua tajusin, minua hävetti. Mikä minusta on tullut? Kun tähän elämän vaiheeseen vielä lisätään parin terävän ystävän kommentit; ”Onneksi seuraat taas uutisia, pelkäsin, että susta tulee joku äiti vaan!”, ” Soitin nyt sulle, mut toivottavasti sä et puhu vaan lapsijuttuja niinku monet kaverit nykyään”. Tunsin arvottomuutta ja ehkä pelkoakin kodin ulkopuolisen maailman kohtaamisessa. Olinko kadoksissa itseltäni? Aloin miettiä, mitä oli tapahtunut.
Pikkulapsivaiheen lingossa en pystynyt keskittymään lukemaani tekstiin enkä saanut oman ajatteluprosessin innoitusta syntymään jatkuvan väsymyksen tilassa. Helpot, ennalta-arvattavat tarinat romanttisista suhteista toivat ulottuvilleni pakopaikan käsillä olevasta hetkestä aivan toiseen todellisuuteen. Kirjan voi avata mistä ja milloin vain, aina sai kiinni meneillään olevasta tilanteesta ja loppukohtauskin oli poikkeuksetta onnellinen. Kirjoissa oli mausteena huumoria tai pientä jännitystä, joka riitti siihen, mitä tarvitsin.
Sosiaalinen media voi myös olla väline henkiseen pakomatkaan. Kohtuudella tehtynä oivallinen apu väsyneelle vanhemmalle, mutta vain rajoitetusti. Jatkuvasti muussa maailmassa viipyilevä vanhempi on poissa, jolloin lapsi ei saa luottamussuhteen rakentamiseen tarvittavaa rakastavaa katsetta tai kuulevaa korvaa. Perusluottamuksen syntyminen toiseen ihmiseen on kehittyvälle lapselle kiistämättömän tärkeä aikuisiän hyvinvoinnin perusta.
Ymmärrän hyvin taannoista käyttäytymistäni ja arvostan noita kepeitä kertomuksia, jotka antoivat hengähdyshetken arjessa. Loistavaa, että löysin jotain, jolla saatoin unohtaa kotiäidin to do -listan hetkeksi. Hengähdys voi olla mitä vain, mikä vapauttaa hetkeksi vastuusta ja velvollisuudesta.
Toivoisin, että jokaisen lapsiarkea pyörittävän omiin, toimiviin irtiottoihin suhtauduttaisiin kannustavasti ja arvostavasti kuten myös heidän tarpeeseensa purkaa arkeaan puhumalla ei-kaikkia-niin-kiinnostavasta, mutta ympärivuorokautisesta tehtävästään ilman vähättelyä. Jos elät itse tuota kuvaamaani elämänvaihetta, etsi juuri sinulle sopivia hetkellisiä pakopaikkoja riippumatta siitä, ovatko ne muiden mielestä arvostettavia. On hyvä pitää yhteyttä ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneita sinun voinnistasi, sinun elämästäsi. Kukaan ei kaipaa ankeuttajia, kaikkein vähiten väsynyt ja merkittävää tehtävää kantava vanhempi.
Kirjoittaja Iiris Nurmo on Työnjanoon!-hankkeen projektityöntekijä.
