Kun olin kahdeksanvuotias, isäni kantoi työpaikaltaan filmiprojektorin, jolla heijastimme vanhempien makuuhuoneen seinään dokumenttielokuvan. Hetki on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja voin valehtelematta sanoa, että kahdeksanvuotiaan maailmani mullistui tavalla, joka on kantanut tähän päivään saakka ja joka oikeastaan muodostaa ajatteluni perustan. Tapahtuma itsessään oli tietenkin ikimuistoinen projektorin raksuttaessa sisästään kuvaa kotiseinään ripustetulle lakanalle, mutta merkitsevintä oli se, miten pieni maailmani mullistui.
Dokumentissa kuvattiin ensin pariskuntaa syömässä puistossa piknikillä. Kuvaan mahtui juuri heidän piknik-vilttinsä ja pari itse, yhteinen hetki nurmikolla. Seuraavaksi kuitenkin kuva alkoi etääntyä heistä, se meni loitommaksi ja loitommaksi, kunnes he näkyivät taivaalta käsin kuvattuna pienenä pisteenä suuressa puistossa. Kuva jatkoi etääntymistään, kunnes näimme ensin kaupungin rajat, maan rajat ja lopulta koko planeetan. Tässä vaiheessa lapsen silmäni olivat jo sepposen selällään. Kuva kuitenkin jatkoi matkaansa avaruuteen, muihin planeettoihin, suureen avaraan tähdistöön ja Linnunrataan etääntyen lopulta uusiin galakseihin ja äärettömyyteen. Pidin koko ajan mielessä niitä kahta ihmistä, jotka istuivat tämän kaiken keskiössä ruudullisella viltillään satunnaisessa puistossa. Ihmisiä, jotka olivat tämän käsittämättömän valtavan avaruuden sisällä. Aivan kuten itseni, juuri sillä hetkellä vanhempieni huoneessa, kotitalossamme, kaupungissamme, Suomessa, Maassa, Linnunradalla, avaruudessa. Elämäni mittasuhteet loksahtivat peruuttamattomasti uuteen asentoon. Olen osa jotain aivan käsittämättömän suurta.
Vaan enpä aavistanut, että vielä jykevämmin ne tulisivat loksahtamaan dokumentin seuraavassa vaiheessa. Lähestyimme valtavan avaruuden tähtisumuista takaisin planeetta Maata, takaisin kotimaata ja sitä kaupunkia, jossa se samainen pariskunta oli syömässä sunnuntaieväitään vihreän puiston ytimessä, suuren avaruuden sisällä. Kuva lähestyi heitä uudelleen, kunnes he lopulta täyttivät jälleen koko kuvan. Kuva meni miehen iholle, näytti millintarkasti hänen ihonsa pinnan ja alkoi porautua syvemmälle hänen solukkoonsa. Kuva sukelsi suoraan hänen solujensa sisään, mikroskooppiseen maisemaan, jossa solun tuma, neuronit, protonit ja muu näyttivät huikaisevan samalta kuin juuri nähty avaruus, jossa Maamme kellui. Näkymä tarkentui ja tarkentui ja lapsen maailmani oli lopullisesti lyöty ällikällä. Maailmankaikkeus ja ihmisen sisäinen avaruus on jetsulleen sama asia. Tiedetty fakta on, että ihminen on 99,9999999% tyhjää tilaa, aivan kuten avaruutemme.
Olin saanut elämäni isoimman oppitunnin, eikä mikään olisi enää samoin, kuin ennen tätä kenties parinkymmenen minuutin mittaista lyhytelokuvahetkeä kotitaloni hämärässä elokuvaprojektorin raksuttaessa. Siinä pienessä hetkessä, päivänä, joka oli kuten monet päivät, minulle valkeni, että meidän ääretön avaruutemme, olennaisesti juurikin niin ulkoinen kuin sisäinen avaruutemme, ovatkin sama asia. Että emme ole ihmisinä minkään suurten ulottuvuuksien välissä vaan olemme samaa avaraa. Että voimme tuntea, mitä sisällämme tapahtuu ja niin moni mikroskooppinen asia kehossamme toimii hyväksemme joka hetki. Ja samalla olemme itse tämän valtavan kosmoksen mikrosoluja. Meidän erityisyytemme on tietoisuutemme, jolla voimme valita ja vaikuttaa, muuttaa maailmaa. Omaa pientä henkilökohtaista maailmaamme ja myös isompaa kokonaisuutta, jonka osia olemme.
Unohdamme helposti kummankin näistä ulottuvuuksista, jotka tuona lapsuuteni havahtumisen hetkenä koin. Unohdamme niin sisäisen suuruutemme kuin väistämättömän osamme kokonaisuudessa. Jäämme tuijottamaan omaan pieneen napaamme, emme usko voivamme vaikuttaa tai yksinkertaisesti turrutamme itsemme hakemalla hetken mielihyvää eri keinoin. Ajattelen, että tässä ajassa tarvitsemme kumpaakin voimaa: tarvitsemme akuutisti yhteyttä sisimpäämme, siihen mitä meissä liikkuu ja tapahtuu sekä siihen, että olemme osa suurta kokonaisuutta. Olemme yksi iso organismi.
Moni sanoo kokevansa voimattomuutta ison kuvan edessä: olemme vain merkityksettömiä hippuja avaruudessa. Ajatus voi olla pelottavakin ja voi olla helpompaa pysyä oman piknik-viltin kokoisissa raameissa. Kuitenkin sillä sisäisellä voimalla, mikä meillä on, yksikin ihminen voi liikuttaa maailmoja. Historiassamme on paljon esimerkkejä pienistä suurista ihmisistä, joiden teoilla on ollut ratkaiseva merkitys koko planeetallemme. Vastuu ja vaikuttaminen alkaa solutasolta ja etenee eetteriin. Suurin kaikesta on uteliaisuus mikro- ja makromaailmaamme kohtaan ja usko, että askeleillamme on merkitystä, sanoillamme vaikutusta, teoillamme seurauksia.
Syvä uteliaisuus ihmiseen on kuljettanut minut myös Maria Akatemiaan, joka tukee ihmisiä heidän kasvun matkallaan. Huhtikuussa kaikilla on mahdollisuus päästä pohtimaan ihmistä tässä ajassa ja elvyttää omia vastuunoton ja vaikuttamisen lihaksiaan. Juhlistamme silloin Maria Akatemian perustajan, inspiroivan visionäärin, psykoterapeutti Britt-Marie Perheentuvan 80-vuotispäiviä ja kokoonnumme Symposiumiin otsikolla ”Mahdollisuuksien tila – kohti eettisesti kestävää ihmisyyttä”. Keskustelemme yhdessä keinoista, joiden avulla voimme toimia ihmisyyden kestävän kehityksen puolesta ja rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia.
Jos yhden kahdeksanvuotiaan maailmankuva mullistui iäksi pelkällä pienellä lyhytelokuvalla, tuo sama mahdollisuus on läsnä jok’ikinen hetki, jokaisella. Voimme soluavaruudessamme olla toinen toisillemme katalyytteja suurempaan ymmärrykseen, avarampaan näkemykseen, isoihin oivalluksiin. Ihmisen tietoisuudella pystymme ymmärtämään ja ylittämään kokonaisia maailmoja.
Kirjoittaja Freia Luminka on psykologi ja työskentelee Maria Akatemiassa koordinoivana suunnittelijana.
Lisätietoa ja ilmoittautumiset Prima Mater Symposiumiin 10.4.2019