Puheenvuoro pidetty Maria Akatemian 7. Prima Mater Symposiumissa
”Haasteena eettisesti kestävä ihmisyys” 25.4.2018
Työskentelemme Maria Akatemian naisenväkivalta.fi -hankkeessa suunnittelijoina, ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntijoina ja asiakastyöntekijöinä. Viime vuoden lopulla avattu palvelumme auttaa naisia, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Palveluväylinä verkossa ovat chat, videovälitteiset yksilökeskustelut ja ohjatut vertaisverkkoryhmät. Tarkastelemme tässä puheenvuorossamme mitä on inhimillinen digitalisaatio ja miten verkkovälitteisessä työssä voisimme säilyttää ihmisyyden ja inhimillisen kohtaamisen.
Elämme nyt aikaa, jossa digitalisaatio mahdollistaa ihmisten välisen kommunikaation paikasta ja tilanteesta riippumatta. Käytännössä se tarkoittaa digitaalisen tietotekniikan yleistymistä arjessamme. Parhaimmillaan se yhdistää meitä toisiimme nopeammin ja esteettömämmin kuin koskaan aiemmin. Informaatio planeetan laidalta toiselle liikkuu valtavaa vauhtia. Herää kysymys, kuinka olla ihminen ihmiselle tässä ajassa, informaation virrassa ja digitalisoitumisen äärettömissä mahdollisuuksissa?
Digitalisaation voidaan nähdä parantaneen ihmisten vaikuttamisen mahdollisuuksia monin eri tavoin. Samalla se haastaa ihmistä pitämään itsestään parempaa huolta alati kiihtyvässä informaatiotulvassa. Meidän kaikkien on opeteltava ja tutkittava omaa suhdettamme teknistyvään maailmaan ja tiheneviin yhteyksiin, joita verkko meille tarjoilee. Miten säilytämme omat rajamme, minkä informaation päästämme läpi ja mitä emme? Mihin haluamme olla yhteydessä ja mihin emme?
Verkkovälitteinen työ on jo nyt huomattavasti madaltanut kohderyhmämme naisten kynnystä hakea apua vaikeisiin tunteisiinsa ja omaan väkivaltaiseen käytökseen. Verkkotyötä tehdessämme kohtaamme asiakkaita videovälitteisesti, kahden kesken ja ryhmissä. Videovälitteisessä työssämme pätee täsmälleen samat ihmisen kohtaamisen perusprinsiipit, jotka ovat olleet asiakastyön kulmakiviä Maria Akatemiassa Maria Lindroosin äsken kuvaaman historian ajan: läsnäolo, kuunteleminen, empatia, arvostus, luottamus, kiireettömyys, joitakin olennaisimpia mainitakseni.
Jokainen videotapaaminen on yhtä arvokas kuin fyysisesti samassa tilassa tapahtuva asiakaskohtaaminen. Se on tapaaminen, jossa asiakas tulee kuulluksi ja nähdyksi. Se on tapaaminen, jossa tunteet liikkuvat ja liikuttavat. Työntekijä ei voi ojentaa nenäliinaa, mutta osoittaa myötätuntoaan ja kuulemistaan monin muin tavoin.
Kuuntelemme asiakasta ja näemme hänet. Kuuntelemme sitä mitä hän kertoo ja kuvaa elämästään, mutta myös sitä mitä on sanojen välissä. Koitamme tavoittaa, mikä jää sanomatta ja minkä sanominen on vaikeaa. Annamme asiakkaalle täyden läsnäolomme. Olemme tässä emmekä muualla. Vaikka olemme yhteydessä tietokoneen ruudun kautta, jaamme tämän hetken. Kunkin hetkisen työn fokus on se, mitä tapahtuu juuri nyt.
Annamme tapaamiselle aikaa. Kiireettömyys on kaiken a ja o. Etenkin verkon kautta toimiessa asioilla täytyy olla tilaa ympärillään. Tilaa hengittää ja tilaa asioiden nousta. Läsnäolo ja kiireettömyys luovat turvallisuutta: olen tässä sinua varten eikä minulla ole kiire mihinkään. Se on kokemus, jota jokainen ihminen kaipaa, ja kiihtyvässä ajassa läsnäolon lahja on kenties kauneinta, mitä voimme toisillemme antaa. Online-työssä olennaisin tapa antaa läsnäolonsa, on sulkea muut selaimet ja keskittyä meneillään olevaan asiakaskohtaamiseen. Samaa edellytämme asiakkailtamme.
Läsnäolon, kiireettömyyden ja kuuntelemisen lisäksi tulemme tilanteeseen empatialla. Asetumme kuulemaan ihmisinä toista ihmistä: Mikä on sinun kokemuksesi elämästä? Tiedämme, että ne tunteet joita asiakas kuvaa, ovat ihmisen tunteita, joita joku on tuntenut aiemmin, joku tuntee parhaillaan ja joku tuntee myöhemmin. Työskentelemme verkossakin omista ihmisyyden kokemuksista käsin. Jos annamme vallan koneelle ja konemaisuudelle, empatia katoaa. Se on ihmisen ja koneen ero. Meillä on kyky tuntea empatiaa ja myötäelää toisen tunteita.
Inhimillinen digitalisaatio on sitä, että asiakas tulee vastaanotetuksi koneen välityksellä, ihmiseltä ihmiselle. Hän ei siis asioi koneen kanssa, vaan kone toimii vain välittäjänä: se avaa reitin kahden ihmisen välille tai ryhmän kesken. Verkko on täten työväline yhteydelle ja yhteisöllisyydelle.
Verkko kaiken mahdollistavassa rajattomuudessaan on jo nyt tuonut meille Maria Akatemiassa asiakaskontakteja niin ympäri Suomen kuin muualta Euroopasta ja Atlantin takaakin. Verkkohankkeemme mahdollistaa reaaliaikaisen yhteyden mikrokulttuurista toiseen. Etenkin ryhmätyöskentelyssä tämä korostuu: samaan ryhmätapaamiseen voi liittyä ihmisiä hyvin erilaisista tilanteista.
Verkossa asiakkaaksi hakeutuvalle Internetin rajattomuus ja vapaus mahdollistaa anonyymiyden. Parhaimmillaan se tarjoaa mahdollisuuksia lähestyä asioissa, joista olisi liian kipeää puhua omalla nimellä. Pahimmillaan se tuottaa vihapuhetta ja kohtuutonta negatiivisuutta, kun yksilö ei joudu kantamaan vastuuta sanoista ja nettiteoistaan. Myös tekstimuotoinen palvelumme chatin kautta on saanut positiivista palautetta: eräskin asiakas kuvasi helpotusta, että pystyi kirjoittamaan vaikeista asioista. Puhuminen olisi ollut itkulta mahdotonta.
Verkkoyhteydestä puhuttaessa puhumme myös yhteydestä – verkon välityksellä. Naisten parissa tekemässämme väkivaltatyössä näkyy erityisellä tavalla häpeän ja syyllisyydentunteiden aikaansaama yksinäisyys ja kadotettu yhteys muihin. Jokainen ihminen tarvitsee yhteyden kokemuksia kasvaakseen ja kukoistaakseen, ja myös nähdäkseen itsensä. Ihmisen laumaeläimen luonteeseen kuuluu olennaisena tarpeena liittyminen muihin ihmisiin, laumaansa.
Verkko mahdollistaa ennennäkemättömällä tavalla yhteyden ja yhteenkuuluvuudenkokemuksia ilman fyysisiä rajoituksia. Olemme tähän mennessä saaneet verkossa toteutettavien vertaistukiryhmien osallistujilta koskettavaa palautetta siitä, miten merkityksellistä ja voimaannuttavaa on kokea yhteyttä muihin ryhmäläisiin ilman maantieteellisiä – ja sitä kautta myös kulttuurin – luomia eroja ja esteitä. Verkon mahdollistamassa rajattomuuden kokemuksessa parhaimmillaan näkyväksi tulee se, mikä meitä yhdistää, mikä on meille ihmisinä yhteistä, ihmisyys.
Huomionarvoista on nostaa esille, miten etuoikeutettuja me olemme suomalaisina: Vuodesta 2010 lähtien on viestintämarkkinalain uudistuksella taattu jokaiselle Suomessa asuvalle perusoikeutena laajakaistainen internetyhteys. Tämän merkitystä ei voi liikaa korostaa: samalla kun se mahdollistaa ja takaa kaikille osallisuuden yhteiskuntaan, se mahdollistaa myös yhteyden muihin.
Myös vuoden 2017 Euroopan komission digitaalitalouden- ja yhteiskunnan kehitystä mittaavan indeksin valossa Suomi sijoittuu korkealle, jopa kärkipaikalle EU-maiden digitalisaatiossa. Tulos perustuu niin kansalaisten internetin käyttötaitoihin kuin esimerkiksi laajakaistan levinneisyyteen ja verkkopalveluiden toimivuuteen. Silloin, kun puitteet ovat näinkin oivat, meillä on todellakin varaa ja mahdollisuus pohtia, miten näitä mainioita resursseja käytämme. Meidän tulee siis suomalaisina olla edelläkävijöitä luomassa inhimillistä digitalisaatiota. Jotta emme huku upeisiin mahdollisuuksiimme ja uuvu koneistomme sisälle, meidän tulee aktiivisesti ymmärtää, miten käytämme digitalisaatiota hyödyksi ja milloin joudumme sen rengiksi.
Ihminen on oman teollistuvan ja teknistyvän historiansa ajan tuntenut pelkoa siitä, että kone ottaa vallan ja ryhtyy hallitsemaan. Että menetämme itsemääräämisvallan koneille ja verkoille. Että ne lopulta pyörittävät meitä, menetämme herruutemme. Olennaista lienee se, millainen on yhteys omaan sisäisyyteemme ja toisiimme näinä nopeasti muuttuvina aikoina. Näemmekin, että verkon kautta tehtävässä työssämme, jossa ohjaamme ihmisiä olemaan yhteydessä omaan sisäisyyteensä, ei lopulta ole niin väliksi tapahtuuko se videoavusteisesti vai paikan päällä. Verkkoryhmissämme kutsumme ihmisiä opiskelemaan omia tunteitaan ja ihmisenä olemisen kokemuksiaan, niitä varjoisimpiakin tuntemuksia. Näin ollen itseasiassa verkkotyöllämme tuemme ihmisen yhteyttä itseensä ja toisiimme. Inhimillinen digitalisaatio toteutuu siis silloin, kun verkkovälitteisellä kohtaamisella ruokimme ihmisyyttä ja ihmisen kykyä pohtia itseään ja elämäänsä.
Luomalla Internetin ja syöksymällä digitalisaatioon 1980-luvulta alkaen ihminen on käynnistänyt prosessin, jossa meidän vanhat maailmassa olemisen tavat kyseenalaistuu ja asettuu uuteen valoon. Meidän ei tarvitsekaan enää olla samassa tilassa kokoustaaksemme tai luodaksemme jotain yhdessä. 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneille Internet on itsestäänselvyys, samoin sosiaalisen median käyttö kommunikoinnin ykköskanavana. Siinä missä online- ja digitodellisuus lisää valtavasti mahdollisuuksiamme, se myös haastaa päivärytmiämme ja reagointiamme. Pitääkö kaikkeen olla vastaus valmiina ja osata reagoida heti? Esimerkiksi nuorten digikäyttäjien univaje on tiedossa oleva tosiasia. Ruutuaika leviää helposti yli rajojen ja näkyy päiväväsymyksenä. Toisaalta verkko linkittää nuoria ja luo suunnattomasti mahdollisuuksia globaaliin yhteyteen ja kanssakäymiseen. Vertaistuen löytyminen ja elämänkokemusten jakaminen on käynyt huiman helpoksi. Mutta entä mitä jatkuva verkkojakaminen tekee tunteillemme ja identiteetillemme?
Perimmäisesti kysytään jokaisen henkilökohtaista vastuuta omasta toiminnastaan koneiden kanssa ja verkossa. Kannanko vastuun tunteistani ja teoistani, toimin sitten reaalimaailmassa tai navigoin verkossa? Vastuu ihmisenä olemisesta ja oman hyvän ja pahan kantamisesta ei lakkaa ruudun edessä. Samat lait pätevät siellä: Olen ihminen kaikkine tunteineni ja kannan vastuun siitä, miten toimin. Kone ja verkko välittää viestini ja tunteeni eteenpäin, mutta ei ota vastuuta pois. On vanhempien ja koulun vastuulla erottaa terveellisen digiaika kuormittavasta ja hyvinvointia syövästä digikäytöstä. Ja on meidän aikuisten itse kunkin vastuulla pitää itsestämme huolta, jotta verkko ja digiaika palvelee meitä. Verkon perusilmiö ”multi-tasking” eli monisuorittaminen, on vahvasti aivojamme ja jaksamistamme kuormittava tekijä. Jokaisen työntekijän vastuu on opetella keskittymään yhteen tehtävään kerrallaan, vaikka Internetin yltäkylläisyys muuhun houkutteleekin.
Digitekniikan kanssa toimiminen on taitolaji. Sen opettelu vaatii teknistä ymmärrystä, mutta peräänkuulutamme tasavertaisesti sisäisen johtajuuden taitoja. Voimme jokainen katsoa omaa tapaamme toimia verkossa ja käyttää verkko ja digivälineitä omassa kommunikoinnissamme: Olemmeko laitteiden ja verkon orjia ja uhreja vai vaikuttajia? Parhaimmillaan voimme luoda globaalin vaikuttamisen aallon olemalla reaaliajassa yhteydessä toisiimme ja kantamalla vastuuta omasta hyvästä ja omasta pahasta.
Digitalisaatio toimii hyödyksemme silloin, kun käytämme sitä eikä se meitä. Annamme sille aikaamme, jotta yhdistymme itseämme ravitseviin asioihin ja yhteyksiin. Tällainen voi olla vaikka kansainvälisesti ihmisiä yhteen tuova vertaisryhmä verkossa. Oma tähänastinen kokemuksemme ammattiavun tarjoamisesta verkossa, videokeskusteluina ja verkkoryhminä, on osoittautunut arvokkaaksi ja asiakkaita huojentavaksi. Inhimillinen digitalisaatio voi saada meidät nauramaan ja itkemään yhdessä, tuntemaan toisen ihmisen lähellä etäisyydestä huolimatta. Verkko on todellakin parhaimmillaan verkko, ihmisten kudelma sykkivästä sydämestä toiseen. Se ei ikinä korvaa kosketusta ja fyysistä lähellä oloa, mutta se mahdollistaa syvänkin luottamuksellisen yhteen tulemisen ja jakamisen.
Kirjoittajat: Maija Isosaari ja Freia Luminka
