Olen nyt rehellinen. Pitkään kammosin sanaa itsemyötätunto. Sanasta tulvi mieleeni kursiivifontilla auringonlaskukuvan päälle kirjoitettuja lausahduksia, kuten ”rakasta itseäsi”, ”olet ihana juuri tuollaisena” tai ”olet itsesi paras ystävä”.
Kuvien tarkoitus oli vahvistaa myötätuntoista katsetta itseä kohtaan ja muistuttaa pitämään huolta itsestä. Lausahdukset tuntuivat itsestä pitkään yksinkertaistetuilta ohjeilta. Asioilta, jotka tulisi lisätä to do -listalle, joka oli muutenkin jatkuvasti kesken. Ne tuntuivat jälleen uusilta vaatimuksilta. Vaatimuksilta, joiden toteuttaminen tuntui mahdottomalta.
Työssäni VEERAT-hankkeessa olen saanut mahdollisuuden keskustella itsemyötätunnosta naisten kanssa, joilla on kokemuksia haitallisesta päihteiden käytöstä ja lähisuhdeväkivallasta. Kokemus on ollut sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti erittäin opettavainen. Moni vertaisryhmiimme ja työpajoihimme osallistuneista naisista tunnisti myös itsemyötätunnon ajatuksen erittäin haastavaksi itselleen. Lähdimme purkamaan, mitä sana itseasiassa tarkoittaa.
Itsemyötätunto voidaan määritellä monin eri tavoin. VEERAT-ryhmien kohtaamisten ja keskustelujen kautta on itselle vahvistunut ajatus siitä, että kyse on kyvystä nähdä itsensä inhimillisiä tunteita kokevana ja inhimillisiä virheitä tekevänä ihmisenä. On helppo katsoa itseään lempeästi hetkissä, joissa asiat ovat hyvin ja onnistuu asioissa. Taitoa tarvitaankin eniten juuri silloin, kun teemme virheitä tai epäonnistumme. Itsemyötätunto on vastaääni häpeälle.
Voidakseen osoittaa lempeyttä ja ymmärrystä itselleen tarvitaan mahdollisuus vahvistaa omaa itsetuntemusta. Kun opimme tunnistamaan tunteitamme ja toimintamallejamme sekä syitä niiden takana, aukeaa mahdollisuus tunnistaa ne hetket, joissa häpeä tarttuu rattiin. Häpeä ohjaa meidät käyttämään kaikki keinot, jotta emme tulisi nähdyksi toisille juuri sillä tavalla, mitä itsestämme ajattelemme. Epäonnistuneina, vääränlaisina tai huonoina ihmisinä. Kun tunnistamme nämä hetket ja haitalliset ajatukset itsestämme, saamme mahdollisuuden myötätunnolla tarttua rattiin ja ohjata itsemme uuteen suuntaan.
Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Naiset, joiden elämää koskettavat päihteet ja lähisuhdeväkivalta, kantavat mukanaan pahimmillaan kolminkertaista häpeäleimaa. Nainen päihteiden käyttäjänä, väkivallan kokijana sekä tekijänä ovat kaikki asioita, joihin liittyy voimakasta stigmaa ja häpeää. Pahimmillaan yhteiskunta ja ympärillä olevat ihmiset ovat viestineet kaikilla tavoin sinun olevan vääränlainen nainen, vääränlainen avun tarvitsija. Häpeä voi olla lamaannuttava.
Tällaisen häpeän takaa lausahdukset ”rakasta itseäsi” tai ”ole lempeä itsellesi” voivat tuntua höttöiseltä sanahelinältä. Ymmärrettävästi voi olla epärealistista siirtyä yhtäkkiä rakastamaan itseään, jos on pahimmillaan koko elämän ajan ajatellut olevansa epäonnistunut ja väärä.
Mitä jos laskisimme rimaa myös itsemyötätunnossa? Mitä jos myötätunto olisikin ajatus ”minä en ole täysin paha” tai ”minä en ole täysin epäonnistunut ihminen”? Nämä näyttäisivät myös hyvältä auringonlasku taustallaan. Mitä jos itsemyötätunto olisikin ajatus siitä, että meillä on lupa päivittää ajatuksiamme itsestämme pienillä askelilla? Mitä jos se tarkoittaisikin, että meillä on lupa yrittää uudestaan? Niin monta kertaa kuin se on tarpeen. Yksi ryhmäläisistä sanoi hyvin: ”Mä saan olla vaivaksi.”
Tämän itsemyötätunnon minä allekirjoitan.
Kirjoittaja Sara Taskinen työskentelee naiserityistä päihde- ja väkivaltatyötä yhdistävässä VEERAT-hankkeessa.
