Oslolainen kongressitalo vetää ihmisiä, aulassa heitä parveilee satapäin ja ilma on tiheää. Jälleennäkemisiä, uusia tuttavuuksia, vilkasta ajatusten vaihtoa. Puheensorinasta erottuu lukuisia eri Euroopan kieliä. Kyseessä on kolmas kansainvälinen väkivaltatyön konferenssi European Conference on Domestic Violence (ECDV): väkivaltatyön ammattilaiset, tutkijat, kirjoittajat, elokuvantekijät ja kyllä, myös kokemusasiantuntijat ovat koolla. Paikalla on 850 aiheen parissa työskentelevää, kaikkiaan 41 eri maasta.
Teen itse kuudetta vuotta töitä naisten parissa, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Kongressin puheenvuoroissa naiset väkivallan tekijöinä ovat marginaalissa. Huomaan osan puhujista, tutkijoista, psykologeista, jopa kiistävän koko ajatuksen. Naisten ja miesten käyttämässä väkivallassa on eroja, ja kyllä, on myös nähtävä väkivallan sukupuolittuneisuus. Istanbulin sopimus velvoittaakin tärkeisiin toimenpiteisiin nimenomaan naisiin kohdistuvan väkivallan loppumiseksi. Kuitenkin, katveeseen jäävät herkästi myös toiset osapuolet: miehet, jotka ovat kokeneet väkivaltaa ja naiset, jotka ovat sitä käyttäneet.
He leimautuvat suurella häpeällä. Olo, jota naiset asiakkainani ovat kuvanneet, on kuin olisi ainoa maailmassa, joka on toiminut väkivaltaisesti. Tunne, jostain totaalisen häpeällisestä, on valtavan painava. Yhtäkkiä seminaarin toisena päivänä saan syvästi kiinni tuosta tunteesta, kun koen ikään kuin olevani ainoa konferenssimassassa, joka on valmis sanomaan, että myös nainen käyttää väkivaltaa ja tarvitsee apua.
Olo on raskas, koska myös viesti on suuri: myös naisen tuottama fyysinen ja henkinen väkivalta satuttaa ja tuottaa tuhoja perheissä. Seminaarin edetessä tapaan kuitenkin myös toisia työntekijöitä, jotka työskentelevät väkivaltaa käyttäneiden naisten parissa. Vaikka Euroopan tasolla nähdään hyvänä puhua myös naisen harjoittamasta väkivallasta, tarvitaan puheeksi ottamisessa ammattilaistenkin taholla yhä rohkaisua. Eräs seminaarin naisväkivallantekijöiden kanssa työskentelevistä puhujista kertoi saaneensa kuulla, että ”oletko kenties itse väkivaltainen, kun haluat nostaa esille tuollaista asiaa”? Yleisö hymähtelee.
Maria Akatemian viesti on, että väkivaltaa tuleekin olla valmis katsomaan itsessään. Mikä on väkivaltaista; missä hylkään itseni tai toisen? Missä ylitän rajat? Miten aggressioni kanavoituu? Naisen kollektiivisessa historiassa aggressio ja väkivalta on selitetty pois ja se on diagnosoitu tai saanut nimiä, kuten hysteria, ylitunteellisuus, hankaluus… Aggressio ja väkivalta on liitetty vaivalloisesti naiskuvaamme. Hysteeriset naiset on suljettu sairaaloihin, pois silmistä ja pois mielistä. Äitikuva ja naiskuva on suittu siistiksi. Työni kautta välittyvä tosiasia on, että mitä enemmän saamme liitettyä aggression myös naisia koskevaksi, kuva täydentyy eikä naisten tarvitse pinnistellä naismyyttien takana. Äideillä tämä kaksijakoisuus on kenties kaikkein järisyttävintä. Äiti, elämän kantaja, synnyttäjä ja hoivaaja, voi myös käyttäytyä holtittomasti ja heikolla tunnesäätelyllä varustettuna olla todellisissa ongelmissa oman aggressionsa ja voimankäyttönsä kanssa. Nainen kaipaa tulla nähdyksi kokonaan. Kokonaisena.
Väkivaltaa käyttänyt nainen kantaa asiakastyömme valossa monesti jonkinlaisia väkivallan tai kaltoinkohtelun (henkinen, seksuaalinen, fyysinen) kokemuksia historiassaan. Seminaarissa puolalaispuheenvuorossa (D.Dyjakon) kävi ilmi, että teetetyn tutkimuksen valossa väkivallan käyttäminen on kolme kertaa yleisempää henkilölle, jolla on post-traumaattista stressioirehdintaa (PTSD, Post-traumatic-stress-disorder). Kuluneen vuoden aikana henkilöistä, joilla oli PTSD, jopa 70% oli käyttänyt väkivaltaa (toiseen tai itseensä).
Kiintoisa yksityiskohta norjalaisen tutkijan Siri Thorensenin puheessa oli, että tunteena häpeän huomattiin linkittyvän kaikkiin lapsena koetun väkivallan muotoihin. Häpeän ohessa lisäksi lapsista, joilla oli useampia eri väkivallan muotoja koettuna, koki yksinäisyyttä jopa 60%. Ei-väkivaltaa kokeneilla vertailuluku oli 5%. Lapsena väkivaltaa kokeneilla oli myös 22 kertaa isompi riski väkivallan kokemiseen myös myöhemmin elämässään.
Yleisesti ottaen, väkivaltatilastot näyttäisivät toisille, mikäli kaikki ne lapsena väkivaltaa kokeneet, näkymättömiksi, oman häpeänsä varjoon jääneet pienet tytöt ja pojat olisivat tulleet kohdatuiksi. Yksi näkevä aikuinen riittää! Yksi aikuinen, joka kysyy, mitä on tapahtunut, miten voit, mitä pelkäät – voit kertoa, saat kertoa, olet turvassa. Lapsi on aina viimeiseen asti lojaali vanhemmilleen, olivat he käyttäytyneet miten tahansa. Pelko ja häpeä luottamuksen pettämisestä saa monen sulkemaan kokemuksensa syvälle sisäänsä. Tapahtumat jäävät näkymättömiksi ja niin käy lapselle itselleenkin.
Onneksi on ECDV:n kaltaisia foorumeita, jotka nostavat väkivallan eri muotoja näkyviin ja tukevat kansainvälisesti väkivaltatyön tekijöitä ja tutkijoita työssään. Onneksi on myös yhä enemmän matalan kynnyksen palveluita, jotka tarjoavat väylän näkyväksi tulemiseen. Ammattilaisia, jotka kysyvät mitä on tapahtunut, mistä olet huolissaan, miten voit, saat kertoa, olet turvassa. Pieni ja pelokas saa viimein tulla näkyväksi ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.
Kirjoittaja Freia Luminka on psykologi ja ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntija.