Edellinen blogikirjoitukseni (Etiikka ja estetiikka, kauneus hyvässä pahassa) viritti, miltei villitsi, tärkeän, rönsyilevän keskustelun. Olin jo ajatellut tarttua arkipäivän estetiikkaan, siis ”kauneus vastaan arkipäiväisyys”, mutta palaankin siihen myöhemmin. Nyt on ”kauneus vastaan rumuus” vielä mielessä, kiitos keskustelijoiden. Jatkan siis vielä tästä teemasta.
Ensin, tai taas, tai aina, on paikallaan varoitus. Olen hakemassa ymmärrystä ja oivalluksia kauneuden voimasta ja merkityksestä. Otan innokkaasti vastaan ajatuksia enkä aio yrittääkään määritellä käsitteitä aukottomasti, saati rakentaa niistä loogista järjestelmää. Siis kauneus, taide, esteettiset elämykset ynnä muut käsitteet vilistävät joskus aika villisti.
Sitten keskusteluun. Yksi keskustelija muistutti, että kauneutta voi kokea myös rumuudessa. Minulle tuleekin mieleen esimerkkejä: muodin monet muodot, haastavat taideteokset, slummin hökkelit värikkäänä sommitelmana rinteessä. Toinen muistutti, että esteettisiä kokemuksia voivat joillekin tuottaa myös moottorien melu tai metsäraiskio. Tällöinhän viimeksi siteeraamani Venkulan ajatus ei toimi. Sen mukaan kehittynyt esteettisyyden taju estäisi ympäristöongelmien aiheuttamisen, kuten juuri moottorien melun tai metsien möyrimisen. Lisää esimerkkejä erilaisista esteettisistä arvoista: Pasila on jollekulle esteettinen elämys; singaporelaista suomalainen metsä pelottaisi.
Tästä päästään laajempaan aiheeseen, josta myöhemmin ehkä vielä kirjoitan lisää: Pitääkö esteettiseen arvostamiseen liittyä kohdetta koskeva tieto? Eli pitääkö ymmärtää luonnon (tai yhteiskunnan) prosesseja ennen kuin on ”lupa” valita, millaista luontoa (tai näkymää) pitää kauniina? Esimerkiksi suoalue voi olla ekologisesti tärkeä, mutta asiaa tuntematon katsoja saattaa pitää suomaisemaa tylsänä verrattuna vaikkapa vuoristojärveen. Ja saako näkymää pitää kauniina, jos se johtuu ongelmasta tai haitasta? Tarkoitan esimerkiksi kaikissa väreissä kimaltavaa öljytahraa veden pinnalla. Tai slummia kiehtovana sommitelmana. On varmaan tarpeetonta todeta, että näistä asioista ei ole yksimielisyyttä estetiikan tutkijoiden piirissä.
Edelleen keskustelu nosti esiin yksilön edellytykset kokea estetiikkaa ja nauttia kauneudesta. Yksilö voi olla rikkonainen monin tavoin ja myös vailla estetiikan tajua. Häntä ei ympäristön kauneus tavoita eikä ohjaa toimimaan sen vaalimiseksi. Yksilön mahdollisuudet kokea arjen estetiikkaa riippuvat myös taloudellisista resursseista. Riittävien resurssien suojasta kauneutta on helppo valita, kun taas vähillä varoilla kauneutta kohti kurkottaminen vaatii paljon enemmän vaivannäköä ja asennetta. Toimintaterapeuttina ilmiötä pohtinut keskustelija liikuttuu ja vaikuttuu, kun kohtaa tällaisia ponnisteluja.
Taloudellinen resurssikysymys vaatii lisää pohdintaa. Kun tulotaso vaikuttaa mahdollisuuksiin kokea tai vahvistaa estetiikkaa, ja jos estetiikka liitetään hyvyyteen, korreloiko hyvyys tulotason kanssa? Toisin sanoen, köyhyys on usein esteettisesti rumaa. Onko se myös pahuuden ilmentymä, ja jos, niin kenen tai minkä pahuudesta on kysymys?
Yhteisöllinen estetiikka, kuten hyvän ympäristön tuottaminen kaupunkisuunnittelun keinoin, mahdollistaa ihmisille ”ilmaisia” esteettisiä elämyksiä, mutta sitä määrää tai mahdollistaa rahan käyttö. Toisaalta onhan niinkin, että saman budjetin puitteissa voidaan aikaansaada esteettisesti erilaisia ympäristöjä. Eli tarvitaan muutakin kuin rahaa: tahtoa, näkemystä.
Tässä vaiheessa keskusteluun liittyi teologia. Hyvyyttä ja pahuutta pohdittaessa päästään synnin käsitteeseen. Onko köyhyys synti, koska se erottaa ihmisen kauneudesta (=jumalasta)? Moniin uskontoihin liittyy kauneus tavalla tai toisella, usein keskeisesti. Ortodoksiteologi Serafim Seppälä on kirjoittanut kirjan Kauneus on Jumalan kieli.
Kenen pahuudesta tai synnistä on kysymys? Yksilön pahoista teoista, vai yhteisön synnistä? Entä mikä voisi olla sellainen yhteisön synti, joka ei koostu yksilöiden teoista ja valinnoista? Keskustelumme ei sälyttänyt synnin taakkaa suoraan sille yksilölle, joka kokee köyhyyttä.
Teologi selvensi läntisen ja itäisen kristikunnan syntikäsityksen eroja. Lännessä on vallalla juridinen syntioppi, jossa syntiä ovat yksilön vapaaehtoisesti ja tietoisesti tekemät, yksittäiset asiat. Idässä ajatellaan, että synti on langenneen maailman rakenteellinen piirre, eikä yksilöä olla vetämässä vastuuseen omista yksittäisistä teoistaan.
Teologi vaihtoi päähänsä sosiologin baskerin pohtiakseen joukkoilmiöitä, ajan henkeä. Yksilöt saattavat tavoitella hyvää ja pyrkiä tekemään oikein, mutta jos he elävät ajassa tai järjestelmässä, joka tuottaa pahaa, heidän tekonsa kääntyvät osaksi tätä pahuutta.
Palataanko vielä siihen kauneuteen? Esteettisten arvojen tuottaminen ja vaaliminen, jota haluan edelleen pitää tärkeänä, hyvänä ja oikeana, näyttää vaativan niin yksilöiden oikeita valintoja kuin järjestelmän sopivaa rakennetta, resursseja unohtamatta. Esteettisten elämysten kokemiseen, jota haluan edelleen pitää hyvää tekevänä tai oikeastaan ihan välttämättömänä, liittyvät paitsi tarjolla olevat ympäristöt, virikkeet ja mahdollisuudet, myös yksilön omat henkiset, taloudelliset ja sosiaaliset resurssit.
Mahdoinko oikaista liikaa? Palataan pohtimaan!
Kirjoittaja Pirkko Kasanen on eläkkeellä oleva asiantuntija, jonka työuraan on kuulunut tutkimusta, organisointia, johtamista ja yrittäjyyttä. Kasanen on aiemmin kirjoittanut kirjan Valmistaudu vapauteen. Aloittelevan eläkeläisen työkirja (Otava 2021).
