”Uskotko tunneperimään”, minulta kysyttiin. ” En vain usko siihen, vaan se on ihan ilmeistä”, vastasin kysyjälle. Me perimme vanhemmiltamme, isovanhemmiltamme, sukupolvesta toiseen tunteita, käyttäytymismalleja, asenteita ja arvoja. Lapsuuden mielikuvat ja käsitys itsestämme ja ympäröivästä maailmasta ovat vahvempia ja vaikuttavat jokapäiväisessä elämässä voimakkaammin kuin uskallamme myöntää.
Kaikki eivät suinkaan synny samalla viivalla, alastomina. Sukupolvien perinnetaakka voi toisilla olla hyvinkin raskas.
Lisäksi DNA:ssa siirtyy meihin suvustamme niin hyviä kuin huonojakin ominaisuuksia.
Asiantuntijat väittävät, ainakin naisten lehtien palstoilla, että tietyt piirteet vahvistuvat vuosien varrella. Vahvistuvat varmaan, jos kipupisteitä ja kipeitä tunteita ei löydetä, saada näkyviin sekä työstettyä pois. Siinä työstössä voi mennä koko loppuelämä.
Parisuhteessa on aina kaksi puolta, minä ja kumppani. Mikä osuus minulla on parisuhteen vaikeuksiin, mitä kannan mukanani sukupolviketjussa? Mitä puolestaan kumppani kantaa? Mikä on minun vastuuni ja mikä kumppanin?
Omasta vastuusta on saatava kiinni. Mitä voin muuttaa ja mikä muuttuu, kun minä muutun. Mikä ei muutu silloinkaan, vaikka minä muutun. Muuttuminen parisuhteessa ei tarkoita, että muutun sellaiseksi kuin toinen haluaa. Menen mutkalle itseni ympärille.
Se tarkoittaa sitä, että löydän oman erityislaatuni, olen oma itseni.
Viha ja raivo nousevat sukupolviketjusta, lapsuudesta, juuri siitä, ettei ole ollut tilaa olla itsensä kaltainen. Jos sinä et ole itsesi puolella, kuka sitten on? Jos sinä et täytä omaa paikkaasi, kuka sen täyttää? Jos sinä et johda itseäsi, kuka sinua johtaa?
On surullista, jos on lukossa ja hukassa, yrität yksin löytää siihen avainta. Tässä rakennustyössä teitä molempia tarvitaan. Mistä voisit aloittaa löytääksesi tien yhteiselle maaperälle?
Jokaisella on kaipuu tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi ikään ja sukupuoleen katsomatta, ei vain äiteinä tai isinä, mummeina tai vaareina, puolisoina tai kumppaneina. Haluamme tulla kuulluiksi ja nähdyiksi myös ainutlaatuisina ihmisinä, erilaisina kuin sinä.
Okei, sinä myönnät kipukohtasi. Sanot, että sinulla on taipumus sabotoida suhde.
Kovilla sanoilla itseäsi syytät! Onko ehkä niin, että olet tullut tarvittuun paikkaan, tiettyyn kohtaan toisen elämässä, etkä ole juuri silloin itse pystynyt, syystä tai toisesta, vaikuttamaan oman roolisi syntymiseen. Se on ikään kuin ollut valmiina sinulle. Ja nyt se suututtaa!
Mutta ei saa huutaa ei. Ei saa olla tyly ja töykeä – siitä sinä otat vastuun. Kuka auttaisi sinua? Uupumuksesta olet puhunut jo kauan. Ihan varmasti olet uupunut!
Mitä sille voisi tehdä? Ei uupuneena ole oma itsensä. Uupunut ihminen on tympääntynyt, kyllästynyt, suorittava, ärtyisä, alakuloinen. Miten voisit auttaa itseäsi? Suostuisiko kumppanisi sittenkin auttamaan sinua?
Ei uupuneena jaksa rakastaa. Uupuneena on edesvastuuton kuvailemaan tunteitaan, koska uupumus täyttää koko olemuksen! Se mitä silloin kuvaat, on uupumus.
Mitä ja kuka on se oikea sinä – ihan oikea sinä? Mieti sitä. Voisiko matka itseesi alkaa, ikään katsomatta? Se on väistämättömästi myös yhteinen matka teille molemmille. Sinä olet itsellesi mielenkiintoisempi matka kuin uskotkaan!
Kirjoittaja Sirkka-Liisa Mäki-Fränti on psykoterapeutti, perheterapeutti ja ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntija