Kävin katsomassa viime viikolla Susanna Leinonen Dance Companyn ajantajun vievän ja vaikuttavan Nastyesityksen, jota edelsi upea ja suorapuheinen Maria Veitolan, Elina Knihtilän, Anna Erikssonin ja Susanna Leinosen lavakeskustelu ”nastiydesta”, eli siitä mitä käy, kun nainen on ”hankala, ilkeä, hävytön”. Aika uskomattomia asioita nämä neljä elämässään menestynyttä naista nostivat esiin sellaisina ominaisuuksina, joista olivat saaneet ”hankalan tyypin” leiman: itsenäisyys, kyky ottaa tila haltuun, suoruus, tiukkuus ja se, että ”tietää-mitä-haluaa”. Saatoin tuntea, miten koko Savoy-teatterin keuhkot laajenivat puheenvuorojen myötä. Ja sitten vielä itse esityksessä tanssivien kehojen kieli hytkytti katsojienkin solutasoilta ties mitä naisen kehon kollektiivisia noitahuoruuksia.
Kuuntelen päivittäin ihmisten, nimenomaan naisten, liikuttavia ja rajujakin kasvutarinoita. Kuuntelen heidän suhdettaan omaan tunneilmaisuunsa ja vielä tarkemmin omaan aggressioonsa ja vihaansa. Viha, raivo ja aggressio ovat kenties olleet ”liikaa”, jotain joka täytyy sulkea pois. Niille ei ole ollut tilaa siinä maailmassa, jossa tytön tulee olla kiltti ja reipas. Aggressio on lapselle myös rakentava käyttövoima, oli se sitten muiden mielestä kuinka hankalaa tahansa. Kun oma aggressio ei ole sallittu, se kanavoituu myöhemmin tuhovoimina ja myös väkivaltana.
Kulttuurihistoriallisesti naiset ovat tottuneet pienentämään itseään. Jos ei koskaan ole saanut tukea kasvaa itseään ja rajojaan ilmaisevaksi, niiden ilmaiseminen voi tuntua tosi väärältä ja tylyltä. Myöskään yhteiskuntamme ei ole tukenut tervettä itseilmaisua kasvattaessaan tyttöjään kilteiksi ja reippaiksi. Tosiasia kuitenkin on, että nuo voimantunteet ovat yhtäläisesti osa naisen tunnekirjoa kuin kenen tahansa muunkin. Ne ovat ihmisen tunneainesta. Parhaimmillaan aggressio vetää rajoja, piirtää omia ääriviivoja esiin, laittaa toteuttamaan sitä mihin todella uskoo ja antaa virtaa mennä eteenpäin. Sen, mistä Nasty-esityksen panelistit kertoivat leimautuneensa ”nastyiksi”, ymmärsin itse asiassa olevan juuri tervettä voiman haltuunottoa ja rakentavaa aggressiota. Totta kai kaikella on myös rajansa, ilkeä ei tarvitse olla, mutta omien rajojen piirtäminen hyvällä intentiolla ei sitä ole. Taidamme naisina tarvita aivan ruohonjuuritasolla ymmärrystä omaan itseilmaisuun. Loukkaamisen ja hankalan maineen pelossa monelta meistä jää jotain olennaista sanomatta ja padotut sanat ja tunteet voivat lopulta vyöryä aivan viattoman osapuolen, vaikkapa oman lapsen niskaan.
Luojan kiitos vielä aikuisenakin voi tutustua tunteisiinsa ja omaan käyttämättömään tai väärin kanavoituun potentiaaliinsa. Miten olennaista onkaan kasvaa sinuiksi oman Kaikkensa kanssa ja ilmaista itseään, tunteitaan ja tarpeitaan, ottaa tilaa haltuun ja tehdä sydämensä äänen mukaan, vaikka hämmentäisi ja pelottaisi, mitä muut siitä ajattelevat. Se on ainoa keino ehkäistä, etteivät omat (kenties sen ainanäennäisesti-kiltin-tytön) tunteet lyö yli ja satuta muitakin kuin itseä. Oman työni kautta näen, kuinka naiset kollektiivisesti etsivät kosketusta omaan voimaansa. Siihen, joka räiskyy päättömänä ja mielivaltaisena, kun sitä ei tunne ja omista. Siihen, jossa on ihan mieletön voima, jos ensin antaisi luvan itselleen lakata yrittämästä miellyttää kaikkia ja pelkäämästä jatkuvaa mielten pahoitusta ja hankalana, ”nastyna”, olemista. Kun tarpeeksi kauan nielee omat todelliset ajatuksensa ja tunteensa, ne eivät voi olla lopulta purkautumatta ulos. Onneksi saan myös todistaa, että kun oma olemus saa tulla aidosti täysin nähdyksi ja kuulluksi, pimeät katveet lakkaavat heittämästä itseään tai muita sabotoivaa lokaansa kaiken ylle.
Yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi feminiinin voiman ja aggression tervettä, ja painotan sanaa t e r v e t t ä, haltuunottoa. Toteutetaan asioita hyvällä intentiolla. Ei pantata, padota ja pidätellä, vaan ilmaistaan ja uskalletaan sanoa ajoissa – ennen kuin on liian myöhäistä.