”Häpeä on moninainen ja syvä tunne, joka siirtyy suvun ketjuissa hyvin hienovaraisin tavoin. Häpeä on perimmäisesti kokemus siitä, että oma käyttäytyminen tai jopa olemassa oleminen on jollakin tavalla vääränlaista. Se välittyy itsensä tai muiden tai molempien vähättelynä. Häpeä kaartaa selkää kumaraan ja jalkoja kippuraan, katsetta alas. Viestimme lapsen kanssa myös kehomme kautta. Lapsi ymmärtää ilman sanoja, oppii olemisesta, ei suinkaan pelkästään siitä, miten asioiden selitetään olevan. Aikuisen etuoikeus on tulla tietoiseksi, kenen häpeää kantaa. Vetämissäni ryhmäprosesseissa saan kauniisti huomata, miten naiset tunnistavat kantamassaan häpeässä osia suvun taakasta. Kokemus vääränlaisena olemisesta, pienestä pitäen perustavalla tavalla ”väärin” olemisesta voi leimata omaa maailmankuvaa aiheettomasti. Kun uskaltaa katsoa alaspainavaa häpeäänsä – josta siitäkin on myös terve muotonsa, silloin kun on toiminut oikeasti vahingollisesti – voi vapauttaa itsensä kenties pitkänkin sukupolviketjun tunneperimästä.”
Lue Freia Lumingan Katseita-blogikirjoitus tästä