Tuijotin olohuoneemme ikkunoita, jotka näyttivät valuvan ikiaikaista likaa, jonka siivoaminen tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Ikkunoiden pesu, tuo vuorenvalloitusta vastaava työtehtävä, oli odottanut minua jo liian kauan. Mitä kauemmin se odotti, sitä vaikeampaa homman aloittaminen oli.
Päätin, että tarvitsen järeämpiä apukeinoja. Niinpä kotiimme hankittiin keltainen pikku ystävä, Kerhherin ikkunanpesuri. Olin niin iloinen! Nyt se pesisi ikkunat! Saisin viimein ihailla kirkkaana kiiltelevää ikkunapintaa, joka saisi koko kodin hehkumaan!
Mutta Kerhheri ei pessyt. Uusi pikkuinen perheenjäsenemme ei kipittänyt varastoon hakemaan tikkaita, ei ryhtynyt pyyhkimään pölyjä sälekaihtimista. Ei tuonut helpotusta. Ei kiiltänyt ikkuna.
Päätin, että tekisimme sen yhdessä. Pikku Kerhherin kanssa valloittaisimme vuoren yhteistuumin.
Syötin uudelle kaverilleni lounaaksi sähkövirtaa, lirutin säiliöt täyteen nestettä. Kaikki oli valmista. Kiipeäisin Kerhherini kanssa tikkaille ja hetken päästä ikkunat olisivat hohtavan puhtaat.
Mutta ei tullut hyvä. Pieni apulaiseni teki huonoa jälkeä. Mustaa vettä valui noronaan kolmemetrisistä ikkunoista ja hikisen urakan jälkeen ihmettelin likarantuja, jotka tuijottivat kuin ilkkuen.
Minua suututti koko masiina. Teki suttua. Syytin pientä keltaista konetta, joka ei auttanutkaan minua vuoren huipulle tuskitta. Miksi piti olla niin vaikeaa? Yksi ikkunanpesu.
Tiesin, että oli kulunut liian kauan siitä, kun yritin viimeksi kirkastaa kuvaa. Tiesin, että syypää sotkuun ei ollut pieni ikkunanpesukone, vaan minä itse. Tiesin, että minun olisi pakko tarttua yhä uudelleen ikkunaluuttuun ja hinkata ikkunoita niin monta kertaa, että likaa ei enää valuisi veden mukana.
Hankalan asian edessä saatamme toivoa, että joku tulisi ja tekisi sen puolestamme. Rakennamme epärealistisia kuvitelmia siitä, miten sormia napsauttamalla jokin pitkään mielessä painanut asia voisi vain muuttua toiseksi. Itselleni tämä ikkunanpesuepisodi muistutti siitä, miten tärkeää ja työlästä on myös omien sisäisten ikkunoiden peseminen. Niitäkään ei kukaan muu saa puhtaaksi, kuin minä itse. Voin saada apua niiden puhdistamiseen, mutta varsinainen työ minun täytyy itse tehdä.
Kaikkien ikkunat likaantuvat ja kaikkien ikkunoita voi puhdistaa. Omien sisäisten ikkunoiden tarkastelu on itsetuntemustyötä, jota kukaan ei voi tehdä puolesta. Tärkeää on muistaa pyytää apua, kun ei itse meinaa enää nähdä ikkunoiden läpi. Apu voi löytyä kirjoista, artikkeleista, itsetuntemusryhmistä, terapeutin tapaamisista, keskusteluista hyvien ystävien tai vertaisten kanssa.
Tämän vuorenvalloituksen jälkeen tuijottelen hetken tyytyväisenä puhtaiden ikkunoiden läpi. Ulkona värit näyttävät kirkkaammilta. Enää ei ahdista aurinko, joka alleviivasi pölyt ja tahrat likaisissa ikkunoissa. Aurinko saa tulla. Ja tiedän, että taas tulee myös sade ja pöly, jotka sotkevat kirkkaan näkymäni.
Koitan muistaa hyvänolontunteen, jonka työn tekeminen ja kirkkaammin näkeminen saa aikaan. Painan sen mieleeni ja koitan pitää ajatusta eteenpäin vievänä moottorina sitten, kun taas haen puolesta tekijää muualta.
Kirjoittaja Hanna Kommeri on Maria Akatemian ehkäisevän väkivaltatyön vastaava.
