Siemen tarvitsee itääkseen lämpöä ja kosteutta sekä turvallisen, ravinteikkaan ja suojaisan maaperän. Samat edellytykset tarvitsee kasvuunsa myös pieni ihmisentaimi. Ensimmäisenä kasvualustana toimii äidin kohtu, jonka hämärässä lämmössä vauva kasvaa ja kehittyy.
Syntymän hetkellä saamme ensikosketuksemme aggressioon. Äiti tarvitsee aggressiota synnyttääkseen, lapsi syntyäkseen. Tarvitaan aggressiota, joka toimii eteenpäin vievänä elämänvoimana. Lapsi syntyy kohdun turvallisesta lämmöstä ja suojasta kylmään ja meluisaan maailmaan. Lapsen elämän alku on kaoottinen, ei ymmärrystä yöstä tai päivästä. Äiti ei enää hengitä puolesta. Alkaa ensimmäinen erillisyyden vaihe, aikuisen ja lapsen vuorovaikutuksen erityislaatuinen tanssi, jonka vaikutukset tulevat ulottumaan pitkälle.
Aikuisen tärkein tehtävä on lähteä säätelemään vastasyntyneen maailmaa unen, ruoan ja vuorovaikutuksen kautta. Säätelemällä luodaan turvaa ja hallinnan tunnetta, jolloin kaoottisuus pikkuhiljaa väistyy. Ennakoinnin merkitys varhaisissa vaiheissa on tärkeä. Vastaaminen oikea-aikaisesti vauvan viesteihin luo pohjan luottamukselle sekä käsitykselle maailmasta turvallisena paikkana. Hyväksyvä katse opettaa “minä olen arvokas ja tärkeä”.
Tutkimukset todentavat, että aivojen kehitys varhaisissa vaiheissa on merkityksellistä, aivot muotoutuvat sen mukaan millaista vastetta saavat. Aivojen saama “syöte” luo meille erilaisia toimintaketjuja, jotka kulkevat mukanamme aikuisuuteen. Ihmissuhteidemme juuret ovat syvällä.
Myös aikuisen maailmaan astuu kaaos vauvan syntymän jälkeen. Nainen joutuu kohtaamaan hallitsemattomuuden tunteen jo raskausaikana kehon muuttuessa niin ettei siihen voi itse vaikuttaa. Vanhemmuus yllättää jokaisen. Lapsi tuo mukanaan sietämisen sietämättömyyden. On siedettävä itsenäisyyden ja itsekkyyden menettämisen tunnetta sekä hyväksyttävä omien tarpeiden ja tarvitsevuuden sivuun laittamista pienen ihmisen tarpeiden edessä. Samaan aikaan on kuitenkin huolehdittava ettei omat tarpeet täysin unohdu tai huku. Näiden rajapintojen äärellä oleminen vaatii vanhemmalta välillä paljon. On hyvää vanhemmuutta sanoa välillä ettei osaa, tiedä tai jaksa. On hyvää vanhemmuutta olla armollinen itselleen.
Vauva antaa vanhemmalle vinkkejä vastavuoroisuuteen, kutsuu yhteyteen. Tuohon yhteyteen antautuminen ja asettuminen ei aina ole helppoa. Omat vaillejäämisen kokemukset voivat aktivoitua kipeästi; mistä ammentaa jos ei itse ole saanut, miten hoivata jos ei ole itse tullut hoivatuksi, miten katsoa ja nähdä jos itse ollut näkymätön. Lohdullista kuitenkin on, että vanhemman ei tarvitse osata. Ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia vanhempana. Tärkeintä on että yrittää, luoden vauvalle kokemuksen siitä että tämä tulee nähdyksi ja kuulluksi tarpeensa tai hätänsä kanssa. Kokemuksen hyvästä katseesta.
Vanhemmuus ei läheskään aina synny luontaisesti. Kiintymys ja rakkaus lapseen voivat vaatia aikaa. Rakkaus voi myös pelottaa. Vanhemmuus ja sen tuomat tunteet ovat aina myös mahdollisuus. Mahdollisuus löytää uudelleen sellaisia yhteyksiä itseen tai toiseen, joita elämän varrella ei jostain syystä ole päässyt syntymään. Pienen ihmisentaimen juuria ravitessa ja vahvistaessa voivat myös suuren puun juuret vahvistua. Täytyy vain antaa kasvulle mahdollisuus.
“Ei pieni puu vielä myrskyä tiedä, ei pieni puu vielä myrskyä siedä. Ole suojana pienelle suuri puu, jotta pienellä juuret vahvistuu.”