Yksi naisen elämän ja kehon ihmeitä on, että munasolu, josta olet syntynyt, on ollut jo sinun äidilläsi hänen ollessaan sikiönä isoäitisi kohdussa. Tarinasi on hautunut jo isoäitisi tarinassa. Viesti kulkee sukupolvelta toiselle niin käsittämättömän monia reittejä; ymmärrettävissä olevia ja mielemme ymmärtämättömiä.
Ylisukupolvisesti siirtyy monenlaista sosiaalista perimää: paitsi tietoa, taitoja ja erilaisia lahjoja myös kasvatuskäytäntöjä, tunteidenhallintakeinoja ja yhtä lailla keinottomuutta hallita tunteitaan. Kannamme jokainen mukanamme kasvuperheessä opittua maailmankuvaa ja tapaa olla suhteessa toisiin ihmisiin. Luonnollisesti tämä perimä muovautuu elämän mittaan kaiken opitun myötä. On kuitenkin arvokasta tulla tietoiseksi, mitä etenkin vahingollisia opittuja tai hiljaisesti siirtyneitä toimintamalleja ylläpitää.
”En aio ainakaan koskaan toimia kuten äitini ja isäni!” on tyypillinen ajatus asiakasnaistemme historiassa. Kun sitten löytää itsensä toimimasta juuri kuten on vannonut, ettei koskaan toimisi – oli se sitten ”nalkutus”, huutaminen, tukistaminen, läpsäisyt tai ilkeästi puhuminen –, alkavat monen naisen hälytyskellot soida. Moni haluaa katkaista tämän kierteen eikä halua lapsiensa kasvavan samassa pelossa tai negatiivisessa ilmapiirissä, kuin missä on itse kasvanut. Jotta voi antaa lapsilleen jotain muuta kuin mitä on itse kokenut, on nämä kokemukset kuitenkin tiedostettava ja niitä on tutkittava. Ne on ymmärrettävä omikseen ja niistä on opittava.
Suomen historiassa sota on vain parin sukupolven päässä. Puhutaan taakkasiirtymästä: vaietusta häpeästä, suruista, peloista, käsittelemättömistä traumoista, jotka hiljaisena tietona siirtyvät uuden sukupolven kannettaviksi. Yhden sukupolven sotatrauma voi kääntyä seuraavan kuritusväkivallaksi, aggressioiksi tai muiksi tunteidenhallinnan haasteiksi tai henkiseksi väkivallaksi. Taannoisen Lastensuojelun Keskusliiton julkaisun (Piiskasta jäähypenkkiin, 2017) mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet lapsena kuritusväkivaltaa suhtautuvat keskimääräistä myönteisemmin kurittaviin kasvatusmetodeihin. Sotinut sukupolvi alkaa olla käymässä vähiin, mutta sosiaalinen perimämme jatkaa kulkuaan. Mitä suvun taakkaa itse olet kantanut?
Jokaisella suvulla on nimittäin eittämättä niin lahjansa kuin haasteensa. Molemmat tiedostamalla voi ottaa oman suvun tarinaa haltuun. Monesti hyvin kaltoinkohtelevista taustoista tulevat kokevat halua katkaista kaikki siteet ja ikään kuin aloittaa alusta. Pyyhkimällä pois menneisyyden tulee kuitenkin pyyhkineeksi pois myös sen voiman ja tiedon, jota suvun ketjussa on liikkunut. Toisekseen historiasta irtautuminen ei edes ole mahdollista. Uskon, että jo edesmenneiden sukupolvien tarinat elävät meissä. Kannamme jollain tavalla sitäkin tarinaa, jonka kertojaa ei enää ole. Solumme muistaa senkin, minkä tietoinen mielemme on jo unohtanut. Ihmeellistä on myös, että herkkyys epäsuotuisille kasvuolosuhteille riippuu geneettisestä perimästämme. Samat olosuhteet, jotka toinen kokee hyvin vahingollisina, toinen kokee neutraaleina ja kolmas jopa itselleen edullisina (Keltinkangas-Järvinen, 2006).
Häpeä on moninainen ja syvä tunne, joka siirtyy suvun ketjuissa hyvin hienovaraisin tavoin. Häpeä on perimmäisesti kokemus siitä, että oma käyttäytyminen tai jopa olemassa oleminen on jollakin tavalla vääränlaista. Se välittyy itsensä tai muiden tai molempien vähättelynä. Häpeä kaartaa selkää kumaraan ja jalkoja kippuraan, katsetta alas. Viestimme lapsen kanssa myös kehomme kautta. Lapsi ymmärtää ilman sanoja, oppii olemisesta, ei suinkaan pelkästään siitä, miten asioiden selitetään olevan. Aikuisen etuoikeus on tulla tietoiseksi, kenen häpeää kantaa. Vetämissäni ryhmäprosesseissa saan kauniisti huomata, miten naiset tunnistavat kantamassaan häpeässä osia suvun taakasta. Kokemus vääränlaisena olemisesta, pienestä pitäen perustavalla tavalla ”väärin” olemisesta voi leimata omaa maailmankuvaa aiheettomasti. Kun uskaltaa katsoa alaspainavaa häpeäänsä – josta siitäkin on myös terve muotonsa, silloin kun on toiminut oikeasti vahingollisesti – voi vapauttaa itsensä kenties pitkänkin sukupolviketjun tunneperimästä.
Vapauttamistyössä auttaa historian arvostaminen jonain mitä on tapahtunut, mutta jota ei enää ole. Anteeksianto, itsemyötätunto, hyväksyntä ja rakentava aggressio vievät kohti uskallusta elää omannäköistä elämää. Katseen voi siirtää omiin lapsiin, uuteen kasvavaan sukupolveen. Heille ei voi opettaa mitään, mitä ei usko itselleen todeksi. Palaamme uudestaan ja uudestaan Maria Akatemian ydinlausahdukseen asiakastyössä: miten katsot itseäsi, siten katsot toista. Yksi sosiaalisen perimän yksinkertaisimmista, mutta voimallisimmista muodoista on juuri se katse, jonka annat tänään.
Hyviä kohtaamisia ja virkistävää kesää!
Kirjoittaja Freia Luminka on psykologi, ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntija.