Väkivalta on monimuotoista, salakavalaa ja usein vaikeasti tunnistettavissa. Kun kielletyt tunteet ja ajatukset purkautuvat fyysisenä kaltoinkohteluna voi purkaus olla kuin tulivuoren purkaus, laavaa ei syöksy ulos koko ajan, vaikka vuoren sisus kuplisikin tulisena.
Väkivalta ilmenee monella eri tasolla ja saa erilaisia muotoja. Se voi olla purkausta enteilevää haukkumista, vähättelyä ja sättimistä, joka pehmittää maaperää väkivallan tekijän mielessä, valmistellen teon oikeutusta. Väkivalta ei kuitenkaan aina purkaudu fyysisenä kaltoinkohteluna, vaan se voi jäädä sanojen tai hiljaisuuden tasolle. Kumpikin vahingoittaa niin tekijää kuin kohdettaan sekä koko perhettä.
Suomalainen kulttuuri ei ole kovin keskustelevaa. Eriävät mielipiteet saatetaan ottaa hyvin henkilökohtaisesti ja kokea ne riidan haastamista tai vihamielisyyden osoituksena. Ihmiset samaistuvat usein voimakkaasti mielipiteisiinsä. Tällöin luonnollinen reaktio eriävään mielipiteeseen on raivokas puolustautuminen tai vähättely jne. Keskustelemattomuuden kulttuurissa pyritäänkin mieluusti konsensukseen tai asioista vaikenemiseen sekä unohtamiseen.
Unohtaminen voikin tapahtua onnistuneesti näennäisesti, mutta ihminen ei unohda, eikä kansakunta unohda. Tietoisella tasolla me ehkä olemme kaivaneet vaikeat asiat hautaan ja unohtaneet hautapaikan ja kaikki on hyvin. Ei ole. Tiedostamattomalla tasolla, muukalaisina itsellemme, me olemme alitajuisten kovuuden kulttuurin aiheuttamien traumojen vietävissä. Tämä usein torjutaan, koska asia on kivulias. Eikö olisi parempi vain haudata erimielisyydet ja menneet? Olisi varmaan, jos se olisi mahdollista. Mahdollista se voi olla ainoastaan, jos tiedostamattomaan kätketyt varjot ja ruhjeet on uskallettu nähdä ja parantuminen on voinut alkaa. Tämä vaatii rohkeutta, jota suomalaisilla pitäisi olla, ainakin mielikuvien tasolla.
Mielikuvat tosin usein juuri estävät keskustelun, ne ohjaavat mielipiteitä ja kokemus ja tieto jäävät toisarvoisiksi. Otetaan esimerkiksi Helsingin kaupungin viime viikolla lanseeraama kampanja, jossa korppi vie lapsen, eikä äiti huomaa mitään, koska on keskittynyt älypuhelimeen. Mitä mielikuvia kampanja herättää? Korppi vie lapsen, eikä äiti välitä, äiti on siis on huono.
Kampanjan on koettu syyllistävän äitejä ja vähättelevän fyysisen väkivallan uhreja. Isää ei myöskään näy kuvissa, mikä johtaa luonnollisesti pohtimaan muun muassa sitä, että onko välinpitämättömyys vain äitien teko vai onko viesti se, että isät ovat jo niin poissaolevia, ettei heitä edes kuvata. Kampanjan tekstinä on ”välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”.
Iskulausekaan ei ole täydellinen. Välinpitämättömyys on nimittäin ollut kaikkien aikojen väkivaltaa. Se ei ole ainoastaan tämän päivän ilmiö ja vaikka välinpitämättömyys ei ole fyysistä väkivaltaa, se voi kuitenkin vaurioittaa.
Väkivalta, jota syystäkin pidetään vastenmielisenä ja vääränä, nähdään usein vain fyysisenä pahoinpitelynä ja kuritusväkivaltana. Kun kauhistuneena katsomme väkivallan leimahduksiin niin voisimme myös samalla muistaa, että samankaltaista osattomuutta synnyttää myös välinpitämättömyys. Se vahvistaa arvottomuuden tunnetta, eikä arvottomuuden tunteen varaan helposti kasvaa hyvä ja ehyt elämä.
Välinpitämätön vanhempi ei katso lastaan tai vaikka katsoisi ei näe tätä tai jos näkee, näkee vääristyneesti. Lapsi, jonka kokonaisvaltaisen kasvun edellytys on tulla nähdyksi ja kuulluksi, joutuu ehkä etsimään katsetta ja kuuntelua tavoilla, jotka vääristävät hänen ihmiseksi kasvuaan. Hän saattaa muuttua kiltiksi suorittajaksi, jotta hänet sitä kautta paremmin nähtäisiin. Hän voi alkaa myös häiriköksi tai kiusaajaksi tai näkymättömyys voi kääntyä itsevihaksi ja häpeäksi.
Lievemminkin voi käydä, eikä lapsi menetä kokonaan yhteyttä siihen, joka hän todellisuudessa on, siihen joka voi tulla esiin vain rakastavan katseen alla.