Koronaviruskriisi ja sen seurauksena toteutettu yli 70-vuotiaiden eristäminen on nostanut tärkeällä tavalla keskusteluun vanhojen ihmisten roolia yhteiskunnassamme. Tämä huolenpitotarkoituksella toteutettu eristäminen nostaa pohdittavaksi laajemmin, mikä on ikäihmisten rooli yhteiskunnassamme ja mikä on yhteinen kykymme rakentaa siltoja eri ikäryhmien välille.
YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan kertoi eräässä haastattelussa, että hän ihmettelee vanhojen ihmisten yksinäisyyttä Pohjoismaissa, hän totesi: ”Afrikassa vanha ihminen ei ole koskaan yksin vaan hän on nuorempien ihmisten ympäröimä”. Voi kysyä, miksi me olemme kadottaneet sen kiinnostuksen, uteliaisuuden ja arvostuksen, mikä on viimeisen elämänvaiheen erityinen ja ainutlaatuinen anti koko ”yhteiskuntaruumiin” (Marja-Liisa Honkasalon termi HS 10.5.2020) vahvuudelle ja hyvinvoinnille. Onko niin, että vanheneva ihminen haavoittuvuuttaan ilmentäessään ja kuoleman olemassaolosta muistuttaessaan herättää enemmän torjuntaa kuin kiinnostusta siitä, mikä anti hänellä on jäljessä tuleville pidemmällä elämänkokemuksellaan ja selviytymisen taidoillaan.
Kun me allekirjoittajat olimme lapsia 1940-luvulla totuimme siihen, että läheiset vanhat ihmiset puhuivat kuolemasta uudelleen ja uudelleen ja valmistautuivat siihen erilaisin perinteisin tavoin. Me pitkästyimme ja pelleillen nauroimme heille. Mutta; he olivat turvallinen suojarintama meidän ja kuoleman välissä. Ja samalla me opimme tietämään, miten toimimme, kun tulee meidän aikamme valmistautua elämästä lähtöön.
Jännitteet eri sukupolvien välillä ovat luonnollisia. Nuoret ja keski-ikäiset suuntautuvat elämään juurtumiseen, vanhat ilmentävät elämästä lähtöä. Jos tätä eroa pelätään, koko kuvaa elämästä ei saada kaikille näkyväksi. Toiseksi, nuoren tehtävä on itsenäistyä omaan elämäänsä ja jos hän tämän tekee katkaisemalla yhteyden työlääksi koettuun vanhempisukupolveen, koko kuva elämästä rikkoutuu. Jos perheissä, suvuissa, työyhteisöissä ei ole arvona vaalia näitä eri sukupolvia yhdistäviä siltoja, vaarana on, että eri ikäryhmät jäävät omiin kaventuneisiin elämänpiireihinsä vailla sitä tukea elämäänsä, mitä he toinen toisiltaan voisivat saada ja antaa. Nyt tämä koronaviruksen takia syntynyt pakollinen irrallaan olo voi aiheuttaa henkistä lamaannusta ja sivuun jäämisen tunteita ja kärsimystä kaikenikäisille ihmisille.
Maria Akatemiassa olemme vuosien ajan paneutuneet tähän kulttuurissamme olevaan ilmiöön, että eri ikäpolvet saattavat jäädä kovin irralleen toinen toisistaan ja silloin kaikki menettävät henkistä voimaansa ja jatkuvuuden kokemusta. Teemailtakeskusteluissa, joissa on ollut läsnä eri sukupolvia edustavia ihmisiä, koskettavalla tavalla on tullut esille juuri kaipaus yhteyteen ja ajatusten vaihtoon nimenomaan eri-ikäisten välillä. Sekä nuoret että vanhat tarvitsevat sitä henkistä kasvua käynnistävää impulssia, jota he eri tilanteistaan käsin lähestyen voivat toisilleen antaa.
Maria Akatemian perustaja Britt-Marie Perheentupa hahmottaa vanhemman ihmisen tehtävää: ”Vallitsevassa kulttuurissa vanhenevan ihmisen tehtävä on ottaa paikkansa takaisin ihmisten mielissä ja löytää se henkilökohtainen tulisija, joka palaa jokaista ikäkautta varten. Kun vanhempi ihminen kadottaa omaa arvokokemustaan, hän jättää kuulttuuriin tyhjiön, joka saattaa täyttyä yliyksilöllisyydellä, yksinäisyydellä ja ylimielisyydellä suhteessa ihmisessä olevaan voimallisuuteen ja haavoittuvuuteen. Samalla estyy kaikkien mahdollisuus kasvaa kohti aikuisempaa, vastuullista kulttuuria.”
Tämä koronakaranteenin aika rajoituksineen on samalla myös mahdollisuus tunnistaa sukupolviyhteyksien arvo ja oma merkitys niissä ketjuissa. Sukupolviyhteydet ovat inspiraation lähde käynnistämään sitä keskustelua, joka on välttämätön uudenlaisen asenne-ja arvokulttuurin rakentamiseksi. Eri-ikäisten yhteys on inspiraation lähde, joka vahvistaa elämää.
”Jotkut talonpojat
ovat jättäneet kivet paikalleen
peltoon, ainakin isoimmat.
Kivet pitävät maan lämpimänä,
sanovat vanhat.
Mutta on siinä enemmänkin.
Kivet ovat persoonallisuuksia,
ei yksikään toisensa kaltainen.
Niiden pois raivaaminen
on sama kuin raivaisi tieltä
vanhoja ihmisiä, ilman
laulua ja seremonioita. Pahempaakin!
Kivet ovat vanhempia, merkittävästi vanhempia,
ja pyhiä, päinvastoin kuin me
jotka olemme väliaikaisia.”
– Lars Huldenin runo, suom. Pentti Saaritsa, kokoelmasta ”Ei tähtiä tänä yönä, sir” ( 2012) –
Kirjoittajat Marjukka Hakkola ja Marjatta Grahn toimivat Maria Akatemiassa seniorikouluttajina.